Final Countdown

Mini-Messi haastattelussa.

Patagonian reissusta onkin hurahtanut jo pidemmän aikaa ja vaihtovuosi alkaa lähenemään loppuaan, on siis hyvä hetki kirjoitella vielä hieman viimeaikaisia seikkailuja ja fiiliksiä. Sen suurempia reissuja en ole enää tehnyt, olen nautiskellut Buenos Airesin tarjonnasta ja pitkälti aika onkin mennyt opiskellessa. Tekemistä kyllä riitti viimeisillä kouluviikoilla riittävästi, erilaisia esitelmiä ja tenttejä oli paljon huolimatta kurssien vähyydestä. Nyt on takana jo ensimmäinen lopputentti ja ensi viikon perjantaina saankin opiskelut purkkiin, sitten on aika aloittaa ansaittu viiden päivän talviloma, jonka jälkeen suuntaankin kohti Suomen kesää. Täällä on sää melko viileä, öisin käydään jo lähellä pakkasasteita. Viime yönä olikin jossain päin Buenos Airesin provinssia satanut hitusen lunta ja ensi yöksi on ennustettu lisää. Huhutaan, että olisi tulossa kylmin talvi pitkiin aikoihin.


Jalkapallohuumaa täällä tällä hetkellä riittää, maanosan tärkein turnaus Copa America alkaa vajaa vuorokauden päästä. Argentiina on Brasilian kanssa vahvana ennakkosuosikkina finaalipeliin. Kävimmekin tarkastamassa Argentiinan joukkueen tason River Platen kotistadionilla Argentiina-Albania -pelissä pari viikkoa sitten, 4-0 voitto tuli, joten maalinteko näyttää olevan ihan hyvällä mallilla. Tosin Albania ei mikään valtavan kova vastustaja ole, mutta silti Fifa Rankingissä reilusti Suomen edellä. Noh, Albania ei voittanutkaan jääkiekon maailmanmestaruutta tänä vuonna, haha! Hyvä Suomi! River Platen stadioni kaipaa tällä hetkellä remonttia, koska sen omat fanit murjoivat sen pirstaleiksi viime sunnuntaina River Plate - Belgrano (Córdoba) -pelin jälkeen. Kyseessä oli tiukka karsintaottelu siitä, säilyykö River Plate Argentiinan pääsarjassa. 1-1 tasuri ei riittänyt, joten se tippui ensimmäistä kertaa joukkueen yli 100-vuotisessa historiassa Segunda Divisióniin.  Pelin jälkimainingeissa nähtiinkin sitten melkoista mellakkaa; stadionilla ja kaduilla sytytettiin tulipaloja, poliisit ja palokunta joutuivat turvautumaan kumiluoteihin ja vesitykkeihin pitämään edes jonkinmoisen kontrollin yllä. Ihmisjoukko kävi hurjana, vastaavaa ei ole varmasti monesti muualla nähty. River Plate on Boca Juniorsin kanssa maan tärkeimpiä joukkueita ja sillä on miljoonia faneja, ja kun otetaan huomioon, että useille argentiinalaisille futis on tärkeämpää kuin elämä, niin yleisön reaktion ymmärtää.

Tunnelma ennen Boca-Banfield ottelua.

Boca Juniorsista tulikin mieleen sunnutai 12.6. Kyseisenä päivänä oli Boca Juniorsin kauden viimeinen kotiottelu La Bomboneralla. Ostettiin kaverin kanssa liput paikallisesta huuto.netistä. Otettiin bussi kohti Bocaa ja tunnelma oli loistava kun päästiin stadionin kulmille. Satuttiinkin paikalle juuri oikeaan aikaan, koska joukkueen bussi oli matkaamassa stadionille ja ihmismassa saattoi joukkuetta kohti kenttää, koska kyseessä oli Martin Palermon (paikallinen Raimo Helminen) viimeinen ottelu. Jonoteltiin lähes tunti, että päästiin portille, kunnes taivas tipahtikin niskaan -- oltiin saatu väärennetyt liput. Siinä mentiin henkisesti vähän niin kuin satasesta nollaan. Lippubisnes Bocan peleissä on vähän hankalaa. Käytännössä kaikki liput menee suoraan jäsenille, joten mistään lippuluukulta niitä ei saa. On siis joko maksettava itsensä kipeäksi turisteille erikseen myytävistä lipuista tai ostettava  mustasta pörssistä. Valittiin jälkimmäinen vaihtoehto ja saatiin maksaa seuraukset. Eräänlainen mafia sitä bisnestä pyörittää. En siis ikinään päässyt La Bomboneralle jota usein kuvaillaan yhdeksi maailman tunnelmallisimmista stadioneista. Onpahan syy tulla takaisin Buenos Airesiin. Tästä on kuitenkin jo toivuttu ja nyt on taskussa liput sunnuntaina käytävään Copa American Brasilia-Venezuela-matsiin!

Teatro Colón.

Muutenkin on kulttuuripuolta tullut ihan kivasti harrastettua. Käytiin muun muassa Teatro Colónissa pianokonsertissa kuuntelemassa Mozartia Nestor Goernerin tulkitsemana. Oli kiva olla hetki täysin erilaisessa maailmassa ja nauttia kaikessa rauhassa virtuoosimaisesta soitannasta ilman minkäänlaista tietoa ympäröivästä maailmasta ja liikenteen melusta. Akustiikka oli loistava ja paikka muutenkin upea. Teatro Colón on noteerattu yhdeksi maailman viidestä parhaimmasta oopperatalosta. Lipuista maksoimme vajaa 20€, Wienin valtionoopperaan päästäkseen saa lisätä varmaankin yhden nollan perään. Käytiin myös katsomassa Fuerza Bruta -esitystä, joka oli erittäin interaktiivinen esitys yhdistettynä elektronista musiikkia, valoja, rumpujen soittoa, tansseja ja performansseja valjaiden varassa, saaden aikaan erittäin epärealistisen ja hämmentävän kokonaisuuden.

Biffit tulille.

Olen myös huolehtinut ruokapuolesta, etten nälkään pääse kuolemaan täällä ollessani. On grillailtu ja syöty empanadoja ja pitsoja. Tottakai vastapainoksi olen pelaillut futista kolme neljä kertaa viikossa ja käynyt vähän kuntosalilla, ettei karkaa touhu ihan lapasesta. Keskiviikkona käytiin "Syö ja juo niin paljon kuin jaksat"-parrillalla. Tiskiltä sai valita noin 30 eri lihanvaihtoehdon väliltä niin paljon kuin napa veti ja reilu salaattipöytä ja viinit kuuluivat myös hintaan. Mulla napa veti vähän enemmän kuin teoriassa on mahdollista, seuraavana päivänä vielä neljän aikaan iltapäivälläkin oli maha täynnä. Ähky on kuitenkin jo helpottanut ja huomenna on aika mennä juhlistamaan synttäreitäni hieman ennakoidusti maailman ehdottomasti parhaaseen pihviravintolaan, La Cabreraan. Vielä kerran 10+ arvosanan pihvit, sitten voikin alkaa asennoitua henkisesti saarioisen oranssissa marinadissa lilluviin possunpihveihin.

Hauskaa on ollut ja hauskaa tulee varmasti lähipäivinä olemaan, vaikka seuraava viikko tuleekin vielä menemään pitkälti tentteihin lueskellessa. Vaikka kivaa on täälläkin ja vielä riittäisi paljon nähtävää ja koettavaa, niin kyllä pikkuhiljaa on alkanut tuntumaan siltä, että on jo hyvä aika palata Suomeen!

Joitain uusia kuvia laitoin nettialbumiin ja löytyvät osoitteesta: https://picasaweb.google.com/juha.jokiluoma/Argentina2doCuatrimestre#

Patagonia Part 2

Parque Nacional Tierra del Fuego.

Pari kuukautta opiskelua suurkaupungin vilskeessä taas alkoi riittämään ja kaipasin hieman uusia tuulia sekä nimenomaan raikasta ilmaa ja luontoa, joita ei Buenos Airesista löydä. Valitsin kohteiksi kolme Patagonian "highlightia": Ushuaian, joka on maailman eteläisin kaupunki Tulimaassa, El Calafaten, jonka lähettyviltä löytyy Perito Morenon valtava ja valtavan kaunis jäätikkö, sekä El Chalténin, joka on Argentiinan virallinen trekkipääkaupunki.

Lähdin perjantaiaamuna 29.4. kohti Jorge Newberyn lentokenttää. Kävelin viitisen korttelia metrolle, jolla menin muutaman pysäkinvälin Plaza Italialle. Sieltä yritin ottaa bussin nro 37, mutta kuski sanoikin, että reitti oli muuttunut, eikä se menekään enään lentokentälle. Linja 4 olisi mennyt kentälle, mutta eihän mulla ollut harmainta aavistustakaan, että mitä reittiä se kulkisi. Leikin siis rikasta turistia, ja otin taksin. Saavuinpahan lentokentälle ajoissa. Ja check-iniä tehdessä sainkin kuulla, että lentoni on 4h myöhässä, joten kiirehdin siis vähän turhaan. Eväsleivät unohdin myöskin kotiin, ei mennyt ihan nappiin. Menin syömään lentoyhtiön tarjoamaa aamupalaa, tekemään espanjanläksyjä ja tappamaan aikaa kahvilaan. 4h myöhemmin lento kuitenkin pääsi lähtemään ja 3,5 tuntia myöhemmin laskeuduttiinkin jo kauniiden lumihuippuisten vuorten ja Beaglen kanaalin yllä kaarrellen Ushuaian lentokentälle.

Sää oli melko viileä, n. 7C ja tuuli paljon. Otin parin paikallisen kanssa taksin kaupungin keskustaan (niillä ei ollut tasarahaa, joten tarjoutuivat maksamaan loppujen lopuksi lähes koko ajelun), menin turisti-infoon ja etsin yösijan. Matalasesonki oli jo alkanut, joten ihan joka paikka ei ollutkaan enää auki. Kävin syömässä ravintolassa hamburilaisaterian, nälkä oli melkoinen kun en ollut oikein mitään kunnollista koko päivän aikana syönytkään. Lauantaina lähdin aamulla aikaisin bussilla 12km päähän Tierra del Fuegon kansallispuistoon vaeltelemaan. Yön aikana oli satanut vähän lunta ja maa oli kivasti valkoisena aamutuimaan. Puissa oli vielä lehdet ja täynnä hienoja syksyn värejä. 15km pituiselta merenrantareitiltä löytyi hienoja kallioita ja lahdenpoukamia. Myös lauma merileijonia leikki ja kalasteli lähellä rantaa. Hienoja vuoria ja maisemia oli joka ilmansuunnassa. Kävelin lähelle Chilen rajaa, jonne päättyy Buenos Airesista alkava Ruta 3 -valtatie. Sen etelämmäksi ei autollakaan pääse.

Seuraavana päivän oli tarkoitus käydä laivaretkellä Beaglen kanaalilla katselemassa enemmän merileijonia ja muita meren asukkeja, mutta kovien tuulien (paikallisten mukaan jopa yli 30m/s) takia laivat eivät lähteneet satamasta, joten toteutin B-suunnitelman. Lähdin kävelemään 7km päässä keskustasta olevalle Martial-jäätikölle. Aurinko paistoi ja repusta löytyi patonkia ja termari täynnä kuumaa vettä matea varten. Viimeinen kilometri oli jo vähän jyrkempää kivikkoista vuorenrinnettä ja tuuli vihmoi vasten kasvoja, mutta ylös päästyäni maisemat olivat upeat. Ushuaian kaupunki näkyi alapuolella merenrannassa.

Menin tuulensuojaan ison kiven koloon ja söin eväät. Sitten tulikin jo niin kylmä, että täytyi lähteä paluumatkalle, joka sujuikin paljon nopeammin. Illalla hostellilla käytiin vielä brittien ja irkkujen kanssa viereisen korttelin irkkupubissa maistelemassa hyviä tummia oluita. Kiva viikonloppu oli takana. Maanantaina kävinkin vain merenkäyntimuseossa ja pakkotyö-/rangaistusmuseossa ennen kuin lähdin taas lentokentälle kohti El Calafatea. Ushuaiaan ja lähiseuduille vietiin 1900-luvun alkupuoliskolla vaarallisia vankeja pakkotyöhön, mutta laitos lakkautettiin jo 1947.

Lintujenbongauslaguuni.

Perito Moreno.

El Calafateen päästyäni kävin kiertämässä yhden lintujenbongauslammen, joka oli isomman järven Lago Argentinon rannalla. Siellä oli flamengoja ja paljon muita lintuja. Ilta alkoi jo pimenemään, mutta vuorten silhuetit näkyivät vielä hienosti järven yli. Seuraavana päivänä lähdin aamulla aikaisin bussilla 80km päässä sijaitsevalle Perito Morenon jäätikölle, joka on ehkä maailman kuuluisin jäätikkö, joskaan ei suurin. Mutta se on ainakin turistien kannalta hienoin, koska väri on erittäin puhdas sinertävän valkoinen. Ensin käytiin pienellä tunnin kestävällä laivaretkellä aivan jäätikön vieressä, sen jälkeen oli vielä muutama tunti aikaa tepastella kävelytasanteilla ihailemassa jäätikkä usealta eri suunnalta. Jäätikön seinästä irtoilee jatkuvasti isojakin lohkareita järveen, joka saa aikaan valtavia jyrähdyksia. Kuulosti vähän siltä kuin ukkonen jyrisisi, mutta se olikin vain jäätikön elämisestä johtuvaa ääntä. Melko vaikuttava paikka, ei voinut kuin ihailla.
Perito Morenon jäätikkö on noin 30km pitkä ja 5km leveä ja pinta-alaltaan paljon suurempi kuin esimerkiksi Buenos Airesin kaupunki. Se on myöskin yksi kolmesta Patagonian noin 200 jäätiköstä, joka kasvaa. Loput 98% sitten sulavatkin kovalla vauhdilla ilmaston muutoksen takia.

El Calafate on vielä hieman kaukana vuorista, joten trekkauskohteena se ei ole kovin hyvä. Suuntasinkin seuraavana aamun aikaisin bussiasemalle ja hyppäsin 8.00 bussiin kohti El Chalténia. Se on pieni kylä 3h ajomatkan päässä El Calafatesta. Nyt sesongin ulkopuolella se oli melko kuollut kylä. Turisteja oli ehkä viitisentoista ja kylässä oli auki yksi pyykinpesula, yksi kahvila, yksi marketti ja pari kioskia. Kännykkään ei tullut signaalia, eikä tietokoneitakaan kovin paljoa löytynyt, joten täytyi ja sai keskittyä vain vaeltamiseen. Ensimmäisenä päivänä El Chalténiin saavuttuani oli vähän pilvistä, joten kävelin vain muutaman kilometrin päähän Laguna Caprille ja takaisin parin espanjalaisen tytön kanssa, joihin tutustuin jo El Calafatessa. Espanjan Córdobassa näköjään puhutaan kanssa semmosella aksentilla, että oli kuullunymmärtämisessä hieman vaikeuksia. Aksentti on erittäin kaukana perinteisestä Madridissa/Barcelonassa puhutusta "normaalista" espanjasta. Mitään ei oikeastaan nähnyt pilvien takia. Seuraavana päivänä sää olikin huippu, aurinko paistoi eikä pilviä ollut kuin nimeksi, joten lähdin aikasin aamulla liikkeelle ja kävelin 11km päähän Laguna Torrelle.

Laguna Torre.

Lammen toisessa päässä kohoaan Glaciar Torre-jäätikkö sekä El Torre-vuori, joka on Argentiinan vuorista kuuluisimpia ja vaikeimmin kiivettäviä sen jyrkkien kallioseinämien takia. Huippu oli vähän pilvessä, joten se jäi aivan lähietäisyydeltä näkemättä. Kävelin vielä pienen ekstralenkin toista kautta takaisin ja se kyllä kannatti hyvän sään takia. Ehkä El Torreakin kuuluisampi Fitz Roy-vuori näkyi täydessä loistossaan ja vaellussää oli erinomainen. Lämpötilakin oli täydellinen 10-15 astetta.

Seuraavana päivänä oli taas sateinen päivä, mutta halusin silti käydä jossain. Otin kohteeksi Loma del Pligue Tumbado-kukkulan, n. 10km päässä ja 1000m korkeammalla kuin El Chalténin kylä. Ylöspäin kavuttaessani sade ja tuuli sen kuin voimistuivat, joten rauhallinen vuorenvalloitusretki muuttuikin melkoiseksi pikakävelyksi. Trekkikartta antoi menomatkan ajaksi 4h, mutta 3h40min kuluttua lähdöstä olinkin jo käynyt huipulla ja palannut takaisin hostellille. Otin lämpimän suihkun, vaihdoin kuivat vaatteet päälle ja loppupäivä keskityttiinkin parin norjalaisen tytön ja ranskalaisen pariskunnan kanssa pelaamaan korttia ja muita pelejä hostellilla. Sade voimistui vain koko päivän ajan, ja loppui klo 10 aikoihin illalla. Vettä tuli hurja määrä. Hostellilla oli myös pari japanilaista sälliä, jotka molemmat reissasivat yksin, mutta joilla molemmilla oli sama reissusuunnitelma. Matkustaa maapallo ympäri polkupyörällä. Toinen oli aloittanut Alaskasta ja toinen Vancouverista. Pojilla oli mielenkiintoisia tarinoita kerrottavana mm. rajojen ylityksistä ja erilaisista matkakohteista.

Viimeisenä päivänä heräsin hieman myöhässä 11 aikoihin, kun unohdin laittaa herätyskellon päälle. Halusin silti käydä Laguna de los Tres -nimisessä paikassa 12,5km ja 4h päästä El Chalténista. Aika-arvio ei oikein istunut omiin suunnitelmiini, koska viimeinen bussi takaisin El Calafateen lähti jo 18.00 illalla. Oli siis vain yksi vaihtoehto, täytyi kävellä nopeammin. Lähdin 11.45 liikkeelle ja pistin askelta toisen eteen ja pidin vain tarvittavat tauot hengityksen tasaamista varten. 2h45min ja yhtä erittäin jyrkkää lumista vuorenseinämänousua myöhemmin löysin itseni laguunilta. Matkantekoa jännitti vähän myös se, että kännykästä oli akku loppunut, eikä ollut muuta kelloa mukana. Ylhäällä kuitenkin törmäsin toiseen vaeltajaan, jolta sain kysyttyä kellonajan ja totesin, että aikaahan riitti vielä ihan kivasti. Otin muutaman kuvan ja nautin paikasta sekä yleisestä fiiliksestä jokusen minuutin, kunnes täytyi aloittaa taas paluumatka takaisin kohti kylää. Saavuinkin sinne jo viiden kieppeissä, joten aikaa vielä kaupassa käynnille ja eväiden syömiselle riitti ennen bussiin nousua. Jalat oli erittäin kuolleet muutaman päivän tehokkaiden vaellusten jälkeen, mutta olo muuten raukea ja onnellinen. Alkoi taas vähän edellisvuosien polviongelmat muistuttelemaan itsestään, mutta nyt on taas aikaa parannella niitä ja olihan se sen arvoista! Hieno reissu taas takana, viimenen parin kuukauden koulurypistys alkakoon!

Niin muuten. Kun saavuin takaisin kämpille sunnuntai-iltana niin sain kuulla että meille oli hankittu tänne pari uutta lemmikkiä, Patricio, Río Negro ja Lupe!

Vesiputouksia ja voimalaitoksia.

Näkymä mun huoneen minipartsilta.

Puolisentoista kuukautta toista lukukautta täällä ITBA:ssa on nyt takana. Ensimmäiset välikokeet ja esitelmät on jo purkissa, mutta vielä on hurja määrä työtä edessä. Täällä tosiaan ei pääse koulutöitä karkuun. Uudet vaihtarikaverit on tullut jo melko tutuiksi, vielä on muutama joita en kunnolla tunne. Aloitin harjoittelun ITBA:n futisjoukkueessa, on kiva kirmata taas isolla nurmikentällä. Kenttä on tosin aika kaukana, joutuu ottaan metron ja paikallisjunan että pääsee perille ja reenit on myöhään arki-iltaisin. Kämppäkin löytyi kivalta seudulta aivan Recoletan, Palermon ja Balvaneran kaupunginosien kulmasta, vilkkaan Córdoba-kadun reunasta. Juutalaisia on alueella varmaan 30% väestöstä. Talo on vanha hotelli, jonka muutama argentiinalainen talon omistaja on rempannut hyvään kuntoon. Mukava kodikkaan oloinen asunto ja tärkeintähän on, että katolta löytyy terassi, jolla voi viettää iltaa grillailujen parissa.

Viimeiset pari viikkoa meni aika vauhdilla, kun sain taas vieraan kylään. Julia tuli pikku visiitille lomailemaan ja nauttimaan enemmän Argentiinan tarjonnasta, joulukuussa kun jäi Buenos Airesin koluaminen hieman vähemmälle. Heti ensimmäisenä iltana päätettiin käydä ostamassa vähän vajaa kilon mötikkä grillikylkeä ja pistettiin grilli tulille. Muutkin talon asukkaat innostuivat ajatuksesta ja saatiin aikaiseksi kivat tervetuliaisjuhlat. Istuskeltiin ulkosalla myöhään yöhön ja nautittiin vielä toistaiseksi lämpimistä yölämpötiloista. Seuraavana päivänä käytiin ostamassa bussiliput Iguazúlle ja torstai-iltana yhden välikokeen ja luentojen jälkeen pääsimme lähtemään reilun 17h bussimatkalle kohti Argentiinan, Paraguayn ja Brasilian rajapyykkiä. Perjantaina perille päästyämme tankattiin hieman energiaa bussiaseman ravintolassa oikein rasvaisella ja överi-juustoisella pitsalla ja jatkettiin matkaa rupusella vanhalla bussilla Brasilian puolelle. Olin kuullut huhuja, että Brasilian puolella majoituksiin kuuluu huikean hyvä aamupala argentiinalaiseen café y medialunaan verrattuna. Myöhemmin huhu osoittautui todeksi - tuoreita hedelmiä ja hedelmämehuja, leipiä ja leikkeleitä, kakkuja sekä munakokkelia! Huoneesta oli kivat näkymät Paraguayn puolelle Ciudad del Esteen. Oikein vehreää seutua. Lämpöä oli luultavasti päivällä noin 30 astetta ja kosteusprosentti oli korkea.

Näkymää Brasilian puolelta.

Iguazun putoukset (Portuguese: Cataratas do Iguaçu [kataˈɾatɐz du iɡwaˈsu]; Spanish: Cataratas del Iguazú [kataˈɾataz ðel iɣwaˈsu]; Guarani: Chororo Yguasu [ɕoɾoɾo ɨɣʷasu]) sijaitsevat Brasilian ja Argentiinan rajalla. Paljon aina keskustellaan kumman puoli on parempi. Meidän tuomio oli yksimielinen, ehdottomasti Argentiinan. Yleensä turisteilla on tapana viettää putouksilla vähintään kaksi päivää; päivä Brasilian ja päivä Argentiinan puolella. Niin mekin teimme. Lauantaiaamuna lähdettiin Brasilian puolen putouksille. Päästiin paikallisbussilla kansallispuiston sisäänkäynnille, joka oli viimeisen päälle rakennettu, Särkänniemimäinen huvipuiston sisäänkäyntiä muistuttava kompleksi. Siellä maksoimme eurooppalaisina kiskurihinnan sisäänkäynnistä ja bussikuljetuksella lähdimme kohti itse putouksia. Perillä meitä odottivat sympaattisen oloiset koatit eli nenäkarhut ja upeat näköalat kymmenine ellei satoine putouksineen. Askel askeleelta pääsimme lähemmäksi vettä ja lopulta kävelyretken päätteeksi olimmekin jo muutaman metrin päästä isosta vesiputouksesta jossa valtavat vesimassat valuivat loppumattomana puuterina kohti putouksen pohjaa. Putouksen pohjalta kumpusi kasteleva vesihöyrypilvi. Tunnelma oli hurja. Iguazun putoukset ovat vesimäärältään maailman toiseksi isoin vesiputouskokonaisuus heti Niagaran jälkeen. Ne ovat leveämmät kuin Afrikassa sijaitsevat Viktorian putoukset, mutta koska se on jakaantunut laajalle alueelle 275 eri putoukseksi, Viktorian putoukset pitävät hallussaan leveimmän yksittäisen putouksen titteliä.

Itaipú Binacional, Paraguayn ja Brasilian rajalla.

Lueskeltiin turistioppaasta, että Foz do Iguaçun (kaupunki Brasilian puolella, jossa asusteltiin) läheltä löytyy myös valtava Itaipun vesivoimalaitos, joka on maailman eniten sähköä tuottava vesivoimalaitos 14000MW tehollaan. Vertailuna voitaisiin vaikka kertoa, että se on noin viisi kertaa se määrä mitä meidän neljästä ydinvoimalaitoksestamme saadaan irti. Siellä järjestetään iltaisin valoshow ja päätettiinkin lähteä katsomaan miltä se näyttää. Kiirehdittiin bussilla kohti kaupungin laitamia, mutta voimalaitosalueen portille päästyämme saatiin kuulla, että viimeinen bussi padolle oli jo lähtenyt paria minuuttia aikaisemmin. Palattiin häviäjinä hotellille bussin ajaessa vielä jotakin kymmeniä eri kiertoreittejä, mutta päätettiin yrittää patovierailua vielä uudestaan aikaisin seuraavana aamuna. Herättiin sunnuntaina 6.45, pakattiin rinkka, hankittiin ähky hotellin aamupalapöydästä ja lähdettiin taas bussilla porteille. Nyt onnisti! Päästiin hienolle, joskin melko "turistille", kierrokselle voimalaitokselle. Olihan se valtava. Energiateekkarin paratiisi! :)

Voimalaitos-excun jälkeen otettiin bussi taas takaisin hotellille ja noudettiin pikaisesti rinkka, jatkettiin toisella bussilla Argentiinan rajalle, johon bussikuski meidät jätti leimaamaan passeja, otettiin toinen bussi rajalta Puerto Iguazun kylään puolen tunnin odottelun päätteeksi, ostettiin Iguazu-BA-bussiliput valmiiksi paluumatkaa varten, jätettiin rinkka säilöön bussiasemalle ja lähdettiin paikallisbussilla kohti Argentiinan puolen putouksia. Sisäänkäynti oli vaatimattomampi kuin brassien vastaava, mutta enemmän minun makuuni. Portilta päästiin hauskalla pikkujunalla Garganta del Diablolle (Devil's throat), joka on Iguazun putousten pääputous. Sinne käveltiin junaretken jälkeen vielä muutama sata metriä semmoista laituria pitkin. Perillä odotti kyllä henkeäsalpaavat fiilikset. 

Garganta del Diablo.

Upeat kuohut aivan muutaman metrin päässä. Valtava määrä vettä tippui yhtäkkiä jonnekin tuntemattomaan vesipilvien keskelle. Välillä alhaaltapäin tuli kunnon suihkuja, jotka kastelivat vaatteet ja hiukset. Kamera pysyi juuri ja juuri hengissä. Kannattaa ihmiset käydä siellä, uskomattoman kauniit putoukset! Paluumatkalla käytiin käppäilemässä upper ja lower circuitit läpi, sieltä avautui uusia upeita maisemia ja putouksia. Pitkän päivän jälkeen palattiin takaisin Puerto Iguazuun, syötiin vähän kanaa ja hamburilaista ja hypättiin bussiin suuntana Buenos Aires. Tällä kertaa bussissa istuskellessa vierähti 18 tuntia. Se alkaa oleen jo vähän siinä rajoilla, että onko se paljon vai sopivasti.

Takaisin Retiron asemalle saavuttuamme maanantaina yhden maissa suuntasin suoraan koululle luennoille ja siellä menikin sitten ilta yhdeksään asti. Tiistaina turisteerattiin oikein kunnolla, käytiin Plaza del Congresolla, Recoletan hautausmaalla moikkaamassa Evitaa, kiinalaiskorttelissa syömässä ituja ja kanoja ja illalla vielä jatkettiin rentoutumaan 36 Billares -tangokahvilaan hyvän tango-shown pariin. Uskoman taitavia tanssijoita, Kari Tapio-henkinen vanhempi laulajamies ja virtuooseista koostuva orkesteri. Kuulin myös tarjoilijalta että Turusen Tarja oli käynyt siellä viikkoa aikasemmin, ihan ei nyt sitten törmätty. Oon kyllä yrittänyt bongata häntä täällä ollessani. Keskiviikkoiltana käytiin kunnon pihveillä loistavassa La Cabrera -nimisessä ravintolassa Palermo Sohossa. Tilattiin 600g Ojo de Bife ja pullo punkkua pöytään. Mukana tuli miljoona erilaista lisuketta ja kastiketta ja hyvä salaattikin kuului hintaan. Jos käytte Buenos Airesissa niin suosittelen tätä ravintolaa, meni elämän top 3 pihvikokemuksiin!

Ai niin. Lisää kuvia tarjolla osoitteessa https://picasaweb.google.com/juha.jokiluoma/Iguazu#

Hauskaa alkavaa kevättä!

Moro!

Lisäilin muutamia uusia kuvia Buenos Airesista (24.3. oli iso marssi noin 30 vuotta sitten sotilasdiktatuurin aikana kadonneiden ihmisten muistolle), Rosariosta sekä uudesta kämpästä. Kirjottelen kuulumisia, kunhan kiireiltäni kerkeän. Kuvat löytyy osoitteesta: https://picasaweb.google.com/juha.jokiluoma/Argentina2doCuatrimestre#5591382548882803682

Saludos!

Back in Bs.As!

Näkymä Saltan vieressä olevalta kukkulalta.

Reissun viimeiset päivät vietin aika pitkälti Saltassa. Saltan ympäristö on erittäin vihreää ja rehevää maastoa, joka vähän yllätti. Olin aina kuvitellut, että Salta on sen verran pohjoisessa, että kuivahkoja kirjavia vuoristoja vielä riittäisi. Hieno paikka se oli kaikesta huolimatta. Kaupungin reunalla on kukkula, jonne pääsee joko kiipeämällä jalan tai telekabiinihissillä. Sieltä on kivat maisemat kaupunkiin. Tuntui siltä, että erilaiset retki- ja luontokuvakiintiöt olivat vihdoin täynnä tältä erää, joten pari päivää vaan rentouduin kaupungissa tankaten reissun aikana hankkimiani proteiinivajeita kuntoon hyviä pihvejä syömällä. Saltasta oli tarkoitus jatkaa vielä Cafayaten kaupunkiin, jossa olisi vielä ollut kaunista luontoa ympärillä, mutta kun pääsin bussiasemalle, kuulin että rankkasateet olivat katkaisseet tien Saltasta sinne. Täytyi keksiä nopeasti toinen ratkaisu. Vilkaisin erään bussiyhtiön reittikarttaa ja silmään osui kaupunki nimeltä Tucumán, lähdin sinne.

Casa del Gobierno, Tucumán.

Tucumán on sympaattisen oloinen kaupunki ja se oli tärkeässä roolissa parisataa vuotta sitten. Siellä julistettiin Argentiinan itsenäisyys vuonna 1816. Nykyäänkin Tucumán on pohjoisen Argentiinan tärkein kaupunki ja Argentiinan viidenneksi suurin kaupunki. Kaupungissa on paljon käsityöputiikkeja, kirkkoja (kaupunki vaikuttaa olevan erittäin katolinen, ristinmerkkejä tekeviä ihmisiä näkyi siellä sun täällä), ravintoloita ja kahviloita. Välillä tunsin olevani kuin Pariisissa. Keskusaukiota ympäröivät upeat vanhat rakennukset, jotka valaistaan pimeän tullen. Tucumánissa oli muuten maailman pisimmät kadun nimet. Aina käytettiin täydellistä nimeä, esim. Ciudad de Buenos Aires, Provincia de Mendoza jne. Tucumánista otinkin sitten jo yöbussin takaisin "kotikaupunkiini" Buenos Airesiin. Matka oli yksi elämäni hirveimmistä, johtuen malariatablettien aiheuttamasta kokovartaloihottumasta. En ehkä nukkunut silmäystäkään koko yönä. En tiennyt ennen, että olen jollekin allerginen, aina sitä oppii! Ei se mitään, pienistä tappioista huolimatta olen taas La Capitalissa! Kämpän haku on jo kovassa vauhdissa ja tänään piipahdin jo koulullakin katselemassa vähän tunnelmaa ja suunnittelemassa kurssivalintojani. Kaikki näyttää olevan lähes entisellään.

Se oli sen pituinen reissu. Toivottavasti nautitte lukea tekstejäni, jotka silloin tällöin tuli aina kirjoitettua hieman kiireellä ja hutaisten. Kiva kirjoitella itsellenikin muistiin, että mitä kaikkea sitä onkaan tullut koettua. Nyt aion pitää hieman taukoa blogin kirjoittelusta ja kirjoitan taas kun jotain merkittävää tapahtuu, seuraavan kuukauden voimme viettää esimerkiksi Pohjois-Afrikan tilannetta seuraten aamulehdestä kahvikupposen ääressä!

Nauttikaahan keväthangista ja lisääntyvästä auringonpaisteesta, minä jatkan kärvistelyä reilun 30 asten helteessä!

Saludos!

Potosí, Uyuni, Tupiza.

Uyunin suolatasanko ja pari maasturia.

La Pazista jatkoin Potosíin. Potosí on maailman korkeimmalla sijaitseva kaupunki. Potosí oli aikoinaan, 1500-luvulla, maailman rikkaimpia kaupunkeja valtavien hopeakaivosten takia. Tänä päivänä kaivokset työllistävät 10000-15000 henkilöä, heistä noin 5000 lapsia tai vanhuksia, eivätkä työskentelyolosuhteet ole muuttuneet sen kummemmin sitten konkistadorien saavuttua Etelä-Amerikkaan. Nykyään kaivoksiin järjestetään kierroksia ja on mahdollisuus päästä tarkastelemaan lähemmin meininkiä luolissa. Ostimme kaivosmiehille lahjaksi kokalehtiä, limpparia ja dynamiitteja torilta ja annoimme niitä ihmisille, joiden kanssa rupattelimme kierroksen aikana. Miehet tekevät pitkää päivää raskaissa olosuhteissa reilun 100 euron kuukausipalkalla. Yksi mies jota jututimme, oli työskennellyt kaivoksessa 11-vuotiaasta saakka. Nyt hän on 39-vuotias neljän lapsen isä ja kyseisellä hetkellä teki 13 tunnin päivää ahtaissa ja pölyisissä oloissa. Työkaluina on vasara ja rautakeppi, joiden avulla tehdään reikiä dynamiitille. Yhden 30cm reiän tekeminen kestää kolme tuntia. Ruokaa ei syödä työpäivien aikana, kokalehdistä saa vähän energiaa ja niiden mutustelu poistaa näläntunteen. Toiset miehet raahasivat 2000kg painoisia kärryjä täynnä kivimurskaa ahtaissa luolissa. Aika oli rahaa, joten kiirettä piti. Pölyn takia työntekijät sairastuvat keukotauteihin työskenneltyään reilu 10 vuotta kaivoksessa ja elinikä heillä on 48-58 vuotta. Oli mielenkiintoinen kokemus vierailla kaivoksissa, mutta toista kertaa en sinne mene.

Arbol de piedra, kivipuu.

Potosísta jatkoin Uyuniin. Uyunissa on maailman isoin suolatasanko, 12000m2. Teimme kolmen päivän retken maasturilla, joka käsissi vierailun suolatasangolle, viereisille laguunoille, geysiireille ja kuumille lähteille. Suolatasanko oli yksi upeimmista paikoista jossa olen käynyt. Nyt sadekautena koko tasanko on 10cm veden peitossa ja taivas heijastui upeasti tyynestä vedenpinnasta. Näytti siltä, kuin autot ja ihmiset kelluisivat veden päällä ja taivas jatkuisi loputtomiin horisontissa. Kuvat kertovat enemmän, ei sitä voi sanoin kuvailla. Ajettiin 3 päivän aikana 1250km. Oli upeita maisemia, vuoria, laguunoita, flamengoja, vicuñoita (laaman sukulaisia), upeita kivimuodostelmia etc. Ainoa ongelma Uyunin reissuissa on se, että kuskeilla on tapana juoda itsensä mukaviksi huolimatta seuraavan aamun aikaisista herätyksistä. Meidän kuski oli tuntuvassa humalassa, kun aamu neljältä lähdettiin ajelemaan kohti geysireitä. Alkuun pelotti melkoisesti ailahteleva ajotyyli, mutta kun pysähdyimme kuumille lähteille, kuski kävi ostamassa pari tölkkiä Red Bullia ja rupesi mutustelemaan kokalehtiä piristyäkseen, niin alkoi ajaminenkin sujua jo paljon paremmin. Toisen porukan kuski hädin tuskin pystyi kävelemään saati puhumaan, erään hollantilaisen turistin täytyi ajaa aamun ensimmäiset tunnit. Kaikesta huolimatta upea reissu, oppaat vain menettivät hyvät tippirahat omalla käytöksellään.

Heppareissu Tupizassa.

Uyuniin palattuani jatkoin yöbussilla Tupizaan. Tiet Boliviassa on harvoin asfaltoituja, bussi rämisi ja ikkunoista veti. Tutustuin suomalaiseen ja chileläiseen jamppaan, jotka olivat olleet meksikossa vaihdossa. Mentiin Tupizassa hevosretkelle lähellä oleviin kanjoneihin. Alkaa gaucho-meininkikin löytyä pikkuhiljaa, jo toinen kerta hevosen selässä täällä ollessani. Hyvin sitä oppii ratsastamaan ilman opetustakin. Välillä vähän pelotti kun mentiin kovaa ja laukattiin, eikä tietenkään mitään kypäröitä ollut. Turvallisuus ja Bolivia eivät sovi samaan lauseeseen. Myös takapuoli muistutteli seuraavana aamuna hevosreissusta. Oli upeita maisemia, taas jälleen kerran. Maasto oli erittäin kuivaa ja maaperä koostui eri värisistä kiviaineksista muodostaen eri värisiä vuoria. Pääosa vuorista oli punaista hiekkaa ja sade saa aikaan upeita pylväsmuodostelmia ja kanjoneita. Tupizasta jatkoinkin matkaa Argentiinaan. Jonotus rajalla kesti  pari kolme tuntia, yhdellä kassavirkailijalla ei pitkälle pötkitä. Oli hieno tunne palata sivistyksen pariin. Bolivia on köyhä (myös halpa) matkailmaa, siellä on kiva piipahtaa mutta pidemmän päälle alkaa kaipaamaan normaalia elämää. Yksi suurimmista asioista, mitä Argentiinasta kaipasi, oli ruoka. Riisiä, banaaneja ja makaronikeittoja tuli syötyä kylliksi Perussa ja Boliviassa. Mentiin poikain kanssa heti Saltaan saavuttuamme pihviravintolaan ja saimme eteemme perus 600g ulkofileepihvit ja punaviiniä kylkeen. Reissun paras ruoka! Oltiin taivaassa.

Saltassa Pohjois-Argentiinassa olen siis nyt, muutama päivä reissua jäljellä ja maanantaina alkaakin taas koulu. Kirjoittelen reissun jälkeisiä fiiliksiä, kunhan löydän kämpän ja saan asetuttua uudestaan Buenos Airesiin!

Bolivia

Copacabana.

Copacabanan pikkukylassa tein valistopin, koska taytyi suorittaa eras kavereideni minulle vaihtovuoden ajaksi antama tehtava: Pelaa ristiseiskaa Titicaca-jarven rannalla muiden kuin suomalaisten kanssa. No minapa menin ja kavin opettamassa paikallisille pikkuskideille miten pelataan ristiseiskaa. Mielenkiintoista opetuksesta teki myos se, etta he eivat olleet ikinaan ennen pelanneet korttia.

Oppivat pelaamaan korttia.

Hyvin kuitenkin pojat sisaistivat saannot ja saatiin pelit aikaiseksi. Vahan pitaa viela reenata korttisanastoa espanjaksi. Kavin myos kiipeamassa viereiselle Calvario-kukkulalle. Kiipeaminen pisti vahan puuskuttamaan, ei yhden paivan tehoaklimatisoituminen viela ollut toiminut kunnolla. Ylhaalta oli upeat maisemat Titicaca-jarvelle. Kavin viela kappailemassa kylassa ja tutustumassa katedraaliin ja kynttilakappeliin, joka oli pieni, mutta yllattavan mielenkiintoinen vahagraffitteineen.

Capilla de velas.

La Paziin lahdin paikallisbussilla, matka kesti noin 3,5 tuntia. Saavuttiin kaupunkiin auringonlaskun aikaan ja oli hienot maisemat kun kukkuloiden paalta laskeuduttiin kanjoniin kohti kaupungin keskustaa. La Paz on kiva kaupunki. Ymparilla on vuoria, keskusta on selkea eika sinne voi eksya kun paakatu menee kanjonin pohjalla. Hyvalla saalla voi nahda Illimani-vuoren (6402m) , joka dominoi maisemaa. Kaupungin keskusta on siisti ja hintataso suomalaiselle erittain loistava. Eurolla saa lounaan, iso pitsa maksaa ehka 3-4€. Kylla muuten maistui pitsa hyvalta riisi-banani-dieetin jalkeen!

Parque Mirador Laikakota.

Loysin kivat valtavan kokoiset Alasitas-markkinat, jotka jarjestetaan kerran vuodessa ja kestavat viikon. Kojuja oli aivan alyton maara ja ostettavaksi loysi melkein mita tahansa. Yhdessa kojussa pystyi myos suorittamaan siviilivihkimisen ja eroamaan tarvittaessa. :) Vierailin myos soitinmuseossa, josta loytyi satoja ellei tuhansia erilaisia enemman tai vahemman vanhoja bolivialaisia soittimia. Oli myos yksi huone pyhitetty muiden maiden soittimille. Ehdottomasti kaymisen arvoinen paikka. Enemman fotoja: https://picasaweb.google.com/juha.jokiluoma/RoadTripBolivia#

Tanaan on tarkoitus pitaa ihan rento paiva, vierailla koka-museossa ja koittaa jatkaa matkaa kohti Potosin hopeakaivoksia!

Sandboarding

Iquitosista lensin Pucallpan valilaskun kautta Limaan, jossa vietin yhden yon. Seuraavana aamuna aikasin lahdin bussilla 5h matkan paahan Icaan, jonka lahelta Huacachinasta loytyy Perun parhaat hiekkasurffausmestat. Sain varailtua iltapaivaksi parin tuntia kestavan reissun, joka sisalsi Buggy-ajelua (silla kuvissa nakyvalla hassun nakoisella autolla) ja hiekkasurffausta! Lahdettiin Huacachinasta talla pohjassa kohti hiekkadyyneja ja kylla se vaan oli hurjaa menoa.

Tehtava suoritettu.

Semmosta reilua 100kmh hurjasteltiin pitkin poikin ja nautittiin kauniista maisemista. Sitten alettiin reenaamaan sandboardingia. Ensiksi ihan pienessa lyhyessa maessa perusteet kuntoon ja siita sitten jatkettiin aina vaan uusille pidemmille ja jyrkemmille rinteille. Mitaan vaaraahan touhussa ei ole, koska pehmea hiekka ei vaan voi satuttaa. Laji osoittautui yllattavan vaikeaksi (tosin johtuu osin siita, etta meille annettiin semmoiset wannabe-laudat, ne ei olleet oikeita lumilautoja). Hauskaa oli silti ja huomattiin, etta parhaiten paasi alas naama maaten mahalteen laudan paalla. Vauhtia sai tuplasti enemman kun yrittaen tulla ihan perinteisin keinoin alas. Ainoa asia, joka otti paahan, on suuri roskien maara aavikolla. Roskauskulttuuri on Perussa jotain aivan eri tasoa kuin mihin on euroopassa tottunut. Esim. Iquitosin jokilautallakaan ei ollut mitenkaan erikoinen naky, etta joku heitti

370HV

muovipuollon tai muovisen ruoka-astian jokeen. Ei ihme, etta Tyynella merellakin on talla hetkella puolen Euroopan kokoinen muovilautta lillumassa meren pinnan alla. Myos monet muut alueet Perussa ovat pitkalti roskien peitossa. Huacachinasta palasin takaisin Icaan, jossa bussi odottelikin jo lahtoa ja suuntasin Arequipaan, jonne saavuin seuraavana aamuna kahdeksan kieppeissa. Bussi Arequipasta Punoon oli lahdossa 8.30, joten paatin hypata siihen, tarkoituksena paasta mahdollisimman nopeasti Boliviaan. Taytyy toivoa, ettei vuoristotauti rupee vaivaamaan, kun tuli vuorokaudessa noustua lahelta meren pintaa Limasta lahes 4000m korkeuteen Titicacalle. Taalla on taas melko viileat illat. Matkan varrella nakyi viela vahan lumen rippeita, oli ilmeisesti edellisena yona satanut. Laamoja nakyi myos paljon, muutama flamengokin. Huomenna matka jatkuu Copacabanan kautta La Paziin.

Huacachinan keidas.

La selva

 

Trujillosta matka Tarapotoon sujui melkein mutkitta. Bussi meni hieman rikki loppumatkasta, mutta reilun tunnin odottelun jalkeen paastiin jatkamaan matkaa perille. Tutustuin bussissa eraaseen perulaiseen pariskuntaan, jotka olivat jatkamassa matkaa suoraan Yurimaguakseen, josta lahtee jokilaivat kohti Iquitosta. Paatin jakaa taksin heidan kanssaan (2h matka maksoi 20 solea = 6€) ja matka menikin oikein mukavasti uudella Toyota Yariksella 1,5v sitten valmistunutta tieta pitkin.

Paraskuntoisin tie minka olen Etela-Amerikasta loytanyt, aivan kuin euroopassa olisi ollut. Matka kesti nyt 2h, ennen tien valmistumista 8-10h. Yurimaguaksessa eras Juan-niminen heppu nappasi mut huostaansa heti Plaza de Armakselle saavuttuani ja han esitteli minulle hostellin joen rannalta (tietenkin suostuin tarjoukseen) ja han myos esitteli minulle kaupungin keskustaa ja laivasatamia. Tein vahan ostoksia tulevaa viidakkoreissua silmalla pitaen (hyttysmyrkkya, macheten, luettavaa yms.) Hostelli oli upealla paikalla aivan joessa kiinni. Aamupalaa syodessani nain hostellin vierella jokidelfiinien uiskentelevan.

Juan sai minut ylipuhuttua 4 paivaksi viidakkoon Pacaya-Samirian kansallispuistoon. Han oli itsekin opas, asui lagunaksessa ja oli toissa Aguajetours-nimisella firmalla. Lahto Yurimaguaksesta lautalla kohti Lagunasta oli seuraavana aamuna. Lahto myohastyi parisen tuntia ja kymmenen kieppeissa paasin lahtemaan. Matka Lagunakseen kesti kymmenen tuntia. Laivan kansi tayttyi riippumatoista ja porukkaa oli paljon. Laivalla tarjottiin ruoka, joka koostui 80% riisista, 15% keitetysta banaanista (maistuu lahinna kuivalta perunalta) ja 5% kanasta. Hygieniataso laivalla ei ehka ollut ihan huippua.

Jatokset meni suoraan jokeen ja laivan hanoista tuli puhdistamatonta jokivetta, joten nain lansimaalaisen nakokulmasta ajatelleen siina saattaa olla jonkinasteinen mahdollisuus erinaisten bakteerien leviamiselle.

Lagunakseen saavuin illalla, josta Genaro-niminen vanha heppu kyyditsi minut hostellille. Hostellilla oli paljon torakoita, criolloja (semmosia lentavia torakoita) ja muita otokoita. Alkuun vahan iljetti, mutta luonnollisesti kaikkeen tottuu ajan kanssa. Seuraavana aamuna aikaisin lahdettiin oppaan Carlosin kanssa motocarrolla (riksa, tuk-tuk-taksi) kohti Reserva Nacional de Pacaya Samiriaa. Lagunaksessa ei ole luultavasti yhtaan autoa, mutta motocarroja porrailee paljon joka puolella. Vajaa tunnin matkan jalkeen saavuttiin pienen joen rantaan, josta aloitimme matkan viidakon syovereihin. Ensimmaisena paivana melottiin 4-5 tuntia, oppaan samalla bongaillessa erilaisia lintuja ja apinoita puiden katveesta. Nahtiin paljon erilaisia isoja haikaroita, kotkia papukaijoja ja muita lintuja. Apinoita nakyi kanssa semmonen 30 yksilon lauma. Hassuja otuksia ne vaan on. Carlos myos valilla pyydysteli kaloja joesta atraimella, helpon nakoisesti se naytti sujuvan. Iltapaivalla saavuttiin majatalolle. Kaikki talot Lagunaksessa ja muuallakin viidakkoseudulla koostuu heiveroisista lautaseinista, palmunoksakatosta. Jokien varsilla talojen lattiat on vedennousun takia korkealla, Lagunaksessa tultiin toimeen ihan hiekkalattialla. Majatalolla syotiin vastapyydettyja kaloja. Illan hamartyessa lahdettiin kanootilla etsimaan kaimaaneja. Loydettiinkin aika paljon, isoimmat nahtiin vain kaukaa, mutta yksi pienempi saatiin pyydystettya. Oli hassua pitaa semmosta otusta kadessa.

Meilla kavi myos hyva tuuri, silla opas loysi reilu parimetrisen anakondan. Tottakai sekin piti kayda metsastamassa. Kovasti se kiemurteli, mutta kylla se vahan rauhottui kun sita piteli rennosti kasivarsilla. Joesta pyydystettiin myos hieman vaarallisempi keihasrausku, samanmoinen otus joka tappoi telkkaristakin tutun krokotiilimiehen. Silla on selassaan piikki, jonka se tunkee ihon lapi. Pienten yksiloiden iskut sattuu, isot voi pahimmassa tapauksessa tappaa.

Seuraavaan paivana mentiin syvemmalle viidakkoon ja nahtiin paivan mittaan paljon jokidelfiineita uiskentelemassa kanootin ymparilla. Oli hieno fiilis. Nahtiin myos kilpikonnia ja pari paichea, se on amazonian isoin kala, voi kasvaa noin 200 kiloiseksi. Aikalailla se molskahteli yrittaessaan pyydystaa kaloja joesta. Mentiin eraalle jarvelle kalastelemaan, jossa nahtiin lisaa delfiineja. Saatiin piraijoja, palometoja ja kaiken nakoisia monneja. Saatiin illaksi paljon ruokaa, 4 kalaa mieheen! Yolla kaytiin taas hieman tsiigailemassa kaimaaneja, taas nahtiin useita yksiloita. Kolmantena paivana tehtiin parin kolmen tunnin kavelyreissu metsaan. Meilla kavi hyva tuuri, silla loydettiin erittain iso lauma apinoita syomassa aamupalaa. Laumassa oli 3 erilaisia apinoita, mono negro, mono cara blanca ja joku muu, en nyt ihan tarkasti muista nimea. Vikana paivana nahtiin myos hieman harvinaisempi laiskiainen loikoilemassa puun latvassa. Hyttysia oli paivalla yllattavan vahan. Illemmalla otokat herasivat eloon ja hyttysverkolle todellakin oli kayttoa.

Kaksi ensimmaista melontapaivaa meni helposti, koska mentiin virran mukaisesti. Kolmas ja neljas paiva melottiin vastavirtaan, joten sai ihan tosissaan urheilla.  Viimeisena yona myos joku mahataudin poikanen meinas taas vahan nayttaytya ja viimeisen 5 ja puolen tunnin melonta vastavirtaan hieman oksennuksen maku kurkussa ei ollut urheilusuoritus ihan helpoimmasta paasta. Palattiin Lagunakseen, jossa peseydyin Juanin talon takapihalla (vesi otettiin normaalisti kaivosta). Loppuillan odottelin laivaa Aguajetoursin toimistolla riippumatossa loikoillen. Lagunas on melko alkeellinen paikka, koko 8000 asukkaan kylassa on 1 tietokone, talot ovat erittain alkeellisia ja ensimmaista paallystettya katua valmistettiin juuri. Koko kylan miehet olivat toissa pitkan paivan ja kaikki tyo tehtiin kasin. Yksi betonimylly kylasta loytyi.

Laivamatka Lagunaksesta Iquitosiin alkoi 6.2 noin klo 0.30am. Laiva oli jo valmiiksi taynna riippumattoja, mutta jostain loytyi pieni kolo viela mun riippumatolle. Sain nukuttua ihan kivasti jokusen tunnin, ennen kuin porukka rupesi heraileen aamu viiden kieppeissa. Kuudelta tarjoiltiin aamupala, ja ihmiset ryntasivat hullun lailla kippoineen ja kuppineen hakemaan leipaa ja kauravellia. Meininki oli melko kaoottista. Valilla laivalta lahti ihmisia moottorivenekuljetuksella pikkukyliin joen varrelle ja jotkut kylalaiset toivat veneella laivaan esim. hedelmia myytavaksi. Kova liikenne kavi. Lounaaksi ja illalliseksi sai taas riisia ja banaania ja vahan jotain lihan tapaista, alkoi jo tokkimaan niin paljon, etta jatin syomatta.

Myos mahatauti hieman vaivasi, eika ruoka meinannut pysya sisalla. Tasta huolimatta Iquitosissa ollaan ja jokimatka oli erittain hieno ja varmasti unohtumaton kokemus. Lagunas-Iquitos-vali kesti 39h. Iquitos on tunnettu maailman isoimpana kaupunkina, johon ei mene teita. Ainoat keinot siis tulla tanne on joko laivalla tai lentaen. Tulin laivalla, lahden lentaen, juuri varasin lennon huomiselle kohti Limaa, josta alkaa paluumatka Bolivian kautta kohti Argentiinaa. Kylla argentiinalaista pihviharkaa tekee jo mieli, niin hiilaripainotteista on ruoka viime paivina ja viikkoina ollut! Kuvia lisailen kunhan tasta kiireiltani kerkean. Huh, ehka joku teista jaksoi lukea loppuun asti.

Huanchaco

Caballitos, nailla ihmiset Huanchacossa surffasivat
luultavasti jo ennen kuin Hawaijilla alettiin surffaamaan.

Vuoristosta suuntasin meren rannalle. Bussimatka Trujilloon kesti 9h. Suoraan bussiasemalta hyppäsin rämisevaan paikallisbussiin, joka vei minut Huanchacon kylaan. Se on pieni muutaman tuhannen asukkaan kylä, joka täyttyy aina toisinaan Limeñoista (Limassa asuvat), Trujillosta saapuvista paikallisista seka ulkomaalaisista surffituristeista. Kylä on täynnä pieniä hostelleja ja rantakadulla on vieri vieressä erilaisia ravintoloita, joissa myydään vastapyydettyjä merenherkkuja eurooppalaisittain erittäin huokeaan hintaan. Pääkadulla Menu Mariño (Cevichea alkupalaksi, paaruoka ja limppari) maksaa n. S/.12 = 12 solea  = 3,5 euroa, pääkadun ulkopuolella vastaavan setin voi saada n. 1,5 eurolla.

Tasta se surffaus alkoi!

Päätin ottaa kaiken irti Tyynen meren aalloista, ja ilmoittauduin surffaustunneille. Aina on tehnyt mieli kokeilla, mutta en ole saanut aikaiseksi/ollut paikoissa, joissa on hyviä aaltoja. Pari päivää tunteja on jo takana ja hyvin sujuu! Luultavasti nuoruusvuosien skeittauksesta ja viime vuosien lumilautailusta ja vesihiihtelyista on hieman apua tässä lajissa. Olen löytänyt uusia lihaksia, on koko kroppa vähän jumissa. Huomenna on vielä tunteja, mutta sunnuntaina suuntaan jo muille maille kohti viidakkoa. Täällä on myos surffauksen long boardin MM-kisat käynnissä, joten surffikansaa riittää! Tosiaan, vuoret on nähty, rannikko on nähty, viidakko puuttuu. Ostin juuri bussilipun Trujillosta Tarapotoon, matka kestää noin 20 tuntia. Sieltä on tarkoitus jatkaa Yurimaguas -nimiseen kylään/kaupunkiin, josta lähtee rahtilaivoja Iquitokseen. Yritän hypätä semmoisen kyytiin ja loikoilla muutaman päivän riippumatossa laivan kannella. Malarialääkkeiden syönti on jo aloitettu ja offia löytyy rinkasta.

Päivitän tässä vaiheessa reissua vähän bussifaktoja. Reissu on nyt jo yli puolessa välissa, nopeasti tuntuu aika menevän. Bussimatkustamista on tähän mennessä takana noin 6600km ja 120 tuntia. Ei enää Tampere - Helsinki -väli välttämättä tunnu kovin pitkältä.

Cordillera Blanca -- Andien trekkiparatiisi!

Laguna.

Cuscon ja Machu Picchun huikeiden hetkien jalkeen tie vei Limaan. Siella Juliaa odotti paluulento Suomeen talven keskelle. Suurkaupungin valloitusyritys ei oikein maittanut (Baires odottaa jalleen helmikuun lopulla), joten paatin jatkaa matkaa Cordillera Blancalle, tarkemmin ottaen Huarazin kylaan. Cordillera Blanca on osa Andeja, joka kasittaa lukemattoman maaran yli 5500m lumihuippuja. Toki paikallisten kertoman mukaan jaatikoiden on oletettu sulavan noin 25 vuoden kuluessa, joten jos haluaa viela nauttia yksista maailman upeimmista maisemista ja jaatikoista, kannattaa Cordillera Blancalle suunnata NYT!
Huaraz on 140 000 asukkaan asuttama alueen paakaupunki. Alueen paakaupunki oli ennen Yungay, joka tuhoutui kuitenkin taysin 40 vuotta sitten maanjaristyksen seurauksena. Yhteensa alueella kuoli 70 000 ihmista. Huaraz kasvaa nykyaan kaiken aikaa valtavaa vauhtia mm. vuoristossa olevien mineraaliesiintymien takia. Useat ulkomaalaiset kaivosfirmat ovat valtaamassa alueita ja ihmiset tulevat tyon ja kaivosalan opintojen perassa kaupunkiin.

Paiva reilussa 3000m:ssa sai riittaa aklimatisoitumisesta ja varasin seuraavalle paivalle 4 paivan Santa Cruz -trekin. Hostellin (Andes Camp) pitajat olivat nuoria ja erittain asiantuntevia. Osasivat kertoa kaytannossa kaiken tarvittavan trekkaus- ja kiipeilymahdollisuuksista. Aamulla 6.00 tuli kyyti hostellin pihaan ja huristeltiin pari tuntia Carazin kylaan, josta viela pienta mutkittelevaa hiekkatieta Cachapampaan, josta alkoi tarpominen. Ensimmainen paiva noustiin loivasti 2900m korkeudesta 3760m korkeuteen Llamacoralin leiripaikalle. Kaveltiin kanjonia pitkin, molemmilla puolilla levittyi korkeat vuoret (lumihuiput olivat viela toistaiseksi pilvessa) ja edessa siinsi Taullirajun vuori. Se vuori nakyi melkein koko trekin ajan, siita onkin paljon kuvia. (Kannattaa tsekata kuvat osoitteessa: http://picasaweb.google.com/juha.jokiluoma/RoadTripSantaCruz4Dias#).

Lehman pääkallo.

Yo oli melko tuulinen ja kylma, meni hieman hytistessa. Herasin keskella yota ja piipahdin ulkona. Siella odotti elamani taydellisin kuutamo! Oli huikea maara tahtia ja kuu valaisi kaiken, parhaiten kaukana siintavan Taullirajun lumihuipun! Koska meita oli vaan 4 hengen porukka (vanhempi Belgialaien pariskunta Pierre ja Martine ja amerikkalainen Dev + mina), oli mukana vain aasityyppi ja opas, joka toimi myos kokkina. Teki muuten hyvia safkoja.

Toisena paivana tepasteltiin hieman enemman, ehka 15km. Alkuun kaveltiin melko tasaista patkaa parin laguunin ohi (upeita luonnon peileja, kuvat kertoo enemman) kohti El Miradoria (nakoalapaikka, josta nakyi huikea maara eri vuorenhuippuja, mm. Paramountin logosta tuttu Artesonraju 6025m). Sielta talsittiin viela muutama kilometri Taullirajun juurelle viettamaan yota 4250 metrin korkeuteen. Mulla riitti viela vahan energiaa, niin paatin ennen illallista kiiveta viereiselle kukkulalle muutama sata metria ylospain katselemaan maisemia. Rinne oli melko jyrkka ja sai kylla meikalaisenkin puuskuttamaan veren maku kurkussa.

Taulliraju, 5830m.

Nakoalat olivat kylla upeat, aurinko valaisi koko Taullirajun vuoren ja aikaisemmin aamulla ohittamamme laguunit. Hukkasin matkalla toisen buffini (jatin sen merkiksi, jotta osaisin laskeutua oikeaa reittia rinnetta alaspain hieman jyrkemmassa kohdassa, mutta en ikinaan loytanyt kyseiselle reitille enaan takaisin). R.I.P. buff. Rinne oli taynna heinikkoa, heinista oli hyva repia itseaan ylospain kiivettaessa, mutta seuraavana paivana kadet oli taynna pilkkuja. Sen siita saa.

Kolmas paiva kiivettiin trekin korkeimpaan kohtaan Punta Unioniin 4750 metriin, josta avautui kauniit maisemat vuorten toiselle puolelle. Siella meidan yllatykseksemme valtava kondori lensi ylitsemme n. 10m paasta. Paikallisten mukaan on erittain harvinaista nahda kondori silla alueella. Loppupaiva laskeuduttiin aina Huaripampan kylaan 3700m  korkeuteen, jossa paikalliset pelailivat jalkapalloa. Iltapaivateen jalkeen paatin myos osallistua peleihin. On se vaan rankkaa juosta tunti pallon perassa noissa korkeuksissa, ei ole ihmisten hommaa! :D Pelin aikana kommunikointi oli kohtuuttoman vaikeaa, koska en puhu sanaakaan quechuaa. Juttelin myos eraan paikallisen kanssa myohaan yohon kaikesta mahdollisesta Suomen ja Perun valilla. Yritin muun muassa energiateekkarina valaista hanelle, miten tuotetaan puun polttamisella sahkoa.

Pitka tepastelu alaspain Punta Unionin jalkeen.

Hyvaa harjoitusta kielen oppimisen kannalta. Viimeisena paivana kappailtiin pari hassua tuntia Vaquerian kylaan, jossa odoteltiin viela pari tuntia kyydin saapumista. Automatka takaisin Huaraziin kesti noin 5 tuntia. Matkalla nahtiin mm. Huascarán, joka on Perun korkein vuori, 6768m. Se on myos maailman trooppisen alueen korkein vuori. Harmi juttu, etta huippu oli pilvessa. Muuten reissun kannalta kavi kylla uskomaton tuuri, koska sadekaudesta huolimatta neljan paivan aikana satoi 2 minuutin ajan. Hieno reissu, melkein voin olla varma, etta joskus tulevaisuudessa palaan viela samaiselle alueelle vaeltelemaan, niin paljon taalla riittaa nahtavaa!

Tasta matka jatkuu Huanchacoon rannikolle lahelle Trujilloa. Siella odottaa Tyyni valtameri ja biitsit!

Salkantay ja Machu Picchu!

 8.1. lauantaina saavuttiin erittain raskaan yon jalkeen Cuscoon. Bussi osoittautui hieman kehnommaksi ja takapenkilla lahella meita oli paikallinen perhe, jotka esittivat tukehtuvansa sinne. He avasivat kattoikkunan useita kertoja yon aikana muiden matkustajien jaatyessa ja sulkiessa sita takaisin kiinni. Tuli siina ehka tunti pari nukuttua. Aamulla paastiin hostellille, joka osoittautukin hotelliksi. Illalla meilla piti olla 4pm treffit vaellusfirman tyypin kanssa, mutta han saapuikin kuuden jalkeen reilu 2 tuntia myohassa. Meni tasta syysta illan Cuscosuunnitelmat pieleen, jai kaupungin kiertaminen vahalle. Illalla hankittiin viela yhdet vuokravaelluskengat, pesetettiin pyykit ja oltiinkin valmiita lahtemaan seuraavana aamuna 4.30 matkaan kohti Salkantay laaksoa.

1. vaelluspaiva

Noutokyyti oli oletetusti myohassa, ja paastiin lahtemaan 5.15. Meille varatut talvimakuupussit olivat viela jaaneet kyydista pois ja jouduttiin odottelemaan ylimaarainen tunti minibussissa. Parin tunnin matka alotuspaikalle Mollepatan kylaan meni torkkuessa ja vuoria ihaillessa. Ensimmaisena paivana kaveltiin 20km. Saa vaihteli auringonpaisteesta sadekuuroihin ja pilvisempiin hetkiin. Maisemat kaunistuivat tunti tunnilta ja matkalla nahtiin elaimia, mielenkiintoisia kasveja mm. andien minttua, kaktuksia, hedelmapuita,

Purojen yli kepein askelin.

seka vesiputouksia. Oli kivaa olla taas kunnolla luonnon keskella. Yoksi jaatiin aivan Salkantay -vuoren juurelle n. 3900m korkeuteen. Onneksi oltiin jo oleiltu useampia paivia korkeammilla seuduilla, ei tullut mitaan ongelmia korkeuksien kanssa. Leiripaikalla oli paljon elaimia, mm. possuja, heppoja, kanoja, kissa ja koira.

Nurmikkoa ja jaatikkoa.

Toisena paivana lahdettiin taas aikaisin kiipeamaan kohti reissun korkeinta kohtaa, joka oli 4650m korkeudessa. Pilvinen saa vahan haittasi nakyvyytta, eika saatu kunnon fotoja Salkantay -vuoresta. Sen jalkeen lahdettiin laskeutumaan alaspain loivasti. Maisemasta tuli mieleen skottimaaseutu, oli paljon isoja kivia ja vihreata ruohoa. Reunoilla vain oli lahes 6000m korkeat vuoret ja ikijaatikot (Oppaan mukaan niiden on ennustettu sulavan vuoteen 2014 mennessa, jolloin vesikriisi saattaa hyokata Liman alueelle). Alaspain mentaessa paastiin puurajan alapuolelle, ja huomasimme olevamme melkeinpa sademetsassa. Ilma oli paljon lampimampaa ja kosteampaa ja kasveja oli paljon. Alhaalla rotkossa virtasi vuolas virta. 30km tepastelun jalkeen paastiin jalat lahes rakoilla leiripaikalle, syotiin kokin tekemia herkkusapuskoja ja mentiin nukkumaan. Yolla satoi niin paljon, etta vesi tuli teltan pohjasta lapi ja kosteus heratti pari kertaa yolla. Neuvokkaina laitomme sadetakit makuupussin alle ja loppuyo meni hieman mukavammin. Muilla oli koko reissun aijan hieman enemman ongelmia veden kanssa, aina kengat tai vaatteet markina.

Kolmantena paivana paatettiin hieman saastaa itseamme ja kaveltiin melkein koko paiva pienta autotieta pitkin (joskaan siina ei autot kulkeneet, koska vuoren seina oli romahtanut tielle ehka 25 eri kohdasta. Valilla tuli hurjan jyrkkia kohtia, joissa hieman pelottikin, ettei saa kivia niskaan tai tie murene alta. 100m alempana odotti voimakas joki. Kavely meni ihan mukavasti ja paastiin tavoitteeseen, muutaman tuhannen asukkaan kylaan Santa Teresaan. Kovat sateet ja tulvat olivat tuhonneet kylan taysin muutama vuosi sitten. Tulvissa sai surmansa valtava maara ihmisia. Kylasta otettiin auto Hidroelectricalle Machu Picchu -vuoren juurelle.

Ei viela lahellakaan vaarallisimpia paikkoja.

Automatka oli melko vaarallinen, edellisen yon sateet olivat pehmentaneet tien mutaiseksi ja seinamilta oli valunut maata tielle niin, etta auto kallistui aina kivasti rotkon puolelle ja renkaat suti. Valilla oli rotkon ja renkaan valilla ehka 10cm valimatkaa. Ei auttanut kuin purra hammasta ja luottaa kuskiin. Paastiin perille vesivoimalalle, jossa lounastettiin ja aloitettiin viimeinen virallinen vaelluspatka Aguas Calientesin kylaan. Auringon paistaessa taivaalta vaellettiin viimeinen 9km junaradan vartta, ja paastiin perille jalat aivan poikki ja lahes puhki asti hiertyneinena. Jalat olivat niin lukossa, etta kun venyteltiin vaelluksen jalkeen, niin Julia revaytti reisilihaksensa. Kaytiin ravintolassa syomassa ja mentiin hotellille nukkumaan ja keraamaan voimia seuraavan paivan Machu Picchu -kierrosta varten. Kilometreja oli kertynyt kolmessa paivassa 85.


Heratyskello soi 4.55 aamulla. Pakattiin tavarat ja lahdettiin kapuamaan kohti Machu Picchun porttia, joka sijaitsi 400m Aguas Calientesin ylapuolella. Sinne paasee myos bussilla, mutta jatettiin se homma jenkkituristeille ja paatettiin saastaa rahaa. Matka oli melko rankka, koko matka oli pelkkia portaita ylospain.

Pienikin horjahdus...

Pelkastaan portille asti saatiin kavuta satoja kiviportaita. Pispalan portaat on kuin murto-osa kyseisista portaista. Kroppa oli hien ja sateen kastelema, ja kun paastiin ylos, meinasi tulla vahan kylma. Vaellusoppaamme piti meille parin tunnin opastetun kierroksen raunioilla. Rauniot olivat vaikuttavia.

Kivimuurien ja portaiten maara oli valtava ja rakennustekniikka loistava. Muurit ovat kestaneet kaksi viimeisinta suurta Cuscon maanjaristysta, joka osoittaa inkojen rakennustaidon. Kun inka rakentaa jotain niin se on jämpti! Kaupungin rakentamiseen on laskelmien mukaan kulunut 60 000 rakentajalta 100 vuotta aikaa. Kierroksen jalkeen paatettiin kiiveta kaikissa Machu Picchu -kuvissa nakyvalle Wayna Picchu (Huayna Picchu) -vuorelle. Sinne meneminen on rajoitettu paivittain 400 ihmiseen. Liput jaetaan portilla aamulla jonon ensimmaisille. Pilvisesta saasta johtuen jotkut olivat jattaneet lippunsa kayttamatta ja me paastiin sinne ilman lippuja.
Matka huipulle oli erittain raskas, 300m ylospain ja taas pelkkia portaita. Reitti oli myos eurooppalaisen nakokulmasta erittain vaarallinen. Missaan ei ole turva-aitoja, vaikka polun ja 400m rotkon erottaa toisistaan 15cm nurmikko ja pari pensasta alempana rinteesta. Portaat olivat myos toisinaan erittain jyrkkia, ja pienikin kompastuminen voisi merkita lentomatkaa rotkon pohjalle. Voitin korkeanpaikan pelkoni ja paastin huipulle! Siella oltiin sitten tunnin verran pilven keskella ja odoteltiin, etta nahtaisiin muutama sata metria alapuolellamme siintava inkakaupunki. Odotus palkittiin juuri kun olimme jo lahes luopuneet toivosta ja aloitimme matkamme alas pain. Pilvet lahtivat pois ja saimme nauttia upeista maisemista Machu Picchun kaupungin siintavan alhaalla vuoren harjanteella. Se oli hienoimpia hetkia elamastani, upea paikka! Suosittelen kaikille Peruun matkaaville.

Aguas Calientes

Kavuttiin vuorelta alas (ei todellakaan ollut helppoa menna sateen kastelemia kiviportaita alaspain) ja kierreltiin raunioita viela tunnin verran. Nalka yllatti ja voimat alkoivat loppumaan, olihan lahes 100km jo takana 4pv aikana. Paatimme taas saastaa bussirahat ravintolaan, ja lontystimme tuhat kiviporrasta alaspain. Tassa vaiheessa kaveleminen oli jo hieman hankalaa kun joka paikkaa kolotti. Jokainen askel tuntui edellista raskaammalta. Alas paastyamme suuntasimme ensimmaiseen ravintolaan pitsalle! Cuscoon lahtevan junan lahtoon oli viela muutama tunti aikaa, joten haimme hotellin ravintolasta rinkkamme, raahauduimme kilometrin verran ylamakeen kuumille lahteille rentoutumaan (niista kylakin saa nimensa). Raataminen oli palkittu, olo oli erittain vasynyt mutta sitakin onnellisempi!!

Inkkareita, mahatauti ja Titicaca

Inkkareita perinnepuvuissaan.

Rajanylitys Chilen ja Perun valilla sujui ongelmitta, mentiin semmosella ns. taksilla koko matka Aricasta Tacnaan. Perussa alkuperaisvaeston osuus kansasta on huomattavan suuri. Varsinkin pienemmissa kaupungeissa intiaanikansaa on valtaosa vaestosta. Tacnassa syotiin hyvaa Cevichea (raakaa kalaa limekastikkeessa) ja illaksi jatkettiin Arequipaan. Arequipassa levahdettiin paiva ja kaytiin kaupungin keskustassa sijaitsevassa vanhassa espanjalaisten rakentamassa nunnaluostarissa tutustumassa. Sisaan sai maksaa ryostoturistihinnan, mutta se vaikutti ihan mielenkiintoiselta niin paatettiin koyhtya. Saatiin kylla vastalahjaksi mielenkiintoinen esittelykierros. Ei se nunnien elama niin vaikeaa valttamatta ole, niilla oli isot huoneet ja omat palvelijat.

Halasin laamaa.

Meilla oli tarkoitus menna seuraavana paivan Colca Canyoniin vaeltelemaan. Se sijaitsee Arequipan "lahella" 8h ajomatkan paassa, ja se on  Perun tunnetuimpia vaelluskohteita. Selvitettyamme kuitenkin bussiaikatauluja yms. osoittautui kyseinen parin paivan vaellusreissu sopimattomalta aikatauluumme, koska Cuzcossa odottelevaa 4 paivan vaellusreissua ei saanut missata. Paatimme jatkaa seuraavana aamuna suoraan Arequipasta Punoon Titicacajarven rannalle. Matka oli erittain raskas. Tahan oli syyna infernaalinen mahatauti, joka alkoi noin puoli tuntia Arequipasta lahdon jalkeen. reilu 4-5h jatkunut bussin kurvailu vuorten valissa yhdistettyna vasymykseen, mahakipuun, vellovaan mahaan, paansarkyyn ja oksettavaan oloon saivat taas hieman arvostamaan terveita paivia. Paastiin lopulta perille ja otettiin taksi 2 korttelin paassa sijaitsevalle hostellille. En voinut kavella. Saatiin myos selville taudin aiheuttaja, koska Arequipassa tapaamamme englantilainen Anthony karsi saman taudin. Se oli tullut edellisiltana Arequipan Plaza de Armas´n viereisella panorama-kattoterassilla nauttimiemme Pisco Sour -drinkkien vaahdosta, joiden valmistuksessa oli mita ilmeisemmin kaytetty kananmunaa. Ei enaa semmosia.

Illallisravintolan pihasta.

Puno on pieni koyhemman oloinen Perulaiskaupunki, jossa ei nahtavaa riita useaksi paivaksi. Lahdimme hetken mielijohteesta Bolivian puolelle Isla del Sol -saarelle, jolla inkatarujen mukaan aurinko on syntynyt. Alkuun meno vaikutti erittain turistilta, kun muutama pikku veneellinen turisteja raahattiin samaan satamaan, mutta kummasti porukka hukkui saaren uumeniin. Satamasta lahdettiin kiipeamaan portaita ylospain ja ensimmainen vapaa hostelli loytyi lumoavan kauniilta paikka noin 100m jarven pinnan ylapuolelta. Reilussa 3800 metrissa portaiden kapuaminen pistaa helposti puuskuttamaan ja kun lisaa viela rinkan selkaan niin ei edes rautainen futiskunto valttanyt meita n. 15m valein pidettavilta tauoilta. Saari oli taynna intiaaneja, jotka raatoivat aamusta iltaan pienilla pelloilla. Jopa vanhat mummotkin kiipeilivat vuorten rinteita reippaasti perinteinen hame paalla kuokka kadessa pelloille toihin. Toiset perheet pyorittivat ravintoloita. Tuntui oudolta, kun tarjoilijana oli 8-vuotias tytto, ja kyokin puolella 50-vuotias perinneasu paalla oleva inkkarinainen. Illalla kiipesimme kukkulan toiselle puolelle ravintolaan ihailemaan auringonlaskua ja syomaan vastapyydettya kirjolohta.

Desayuno.

Seuraavana paivana kaytiin testaamassa vaelluskengat ja lahdettiin valloittamaan kukkuloita. Otettiin semmonen "ei niin turisti" -reitti ylos, pompittiin valilla intiaanien peltojen poikki ja paastiin kukkuloille, joilla ei varmasti muut turistit usein kay. Niilta oli upeat nakymat seka Perun etta Bolivian puolelle ja saaren naki lahes kokonaisuudessaan. Korkeampi huippu oli 4055m korkeudessa, jossa pidimme pienen siestan auringon porottaessa voimakkaasti. Hieman idemmassa nakyi valtavia luultavasti yli 6000m lumihuippuja. Meinattiin menna palatessa viela jarven rannalle biitsille uimaan, mutta vaelluskenkaongelma sai meidat palaamaan hostellille. Illemmalla kappailimme viela pikku reippailun inkatemppelille kilometrin paahan alas rantaan, mutta se olikin mennyt jo kuudelta kiinni. Vaihdoin pari sanaa argentiinalaisjatkien kanssa, ja palasimme hostellille. Syotiin lahiravintolassa kirjolohipitsaa, jonka kirjolohi ei kylla ollutkaan kirjolohta. Jotain muuta hyvaa kalaa.
Nyt ollaan taas Punossa ja odotellaan illalla inkojen valtakuntaan Cuzcoon lahtevaa bussia. Siella sitten luvassa vaeltelua ja Machu Picchua!

Näkymä hostellilta.