Potosí, Uyuni, Tupiza.

Uyunin suolatasanko ja pari maasturia.

La Pazista jatkoin Potosíin. Potosí on maailman korkeimmalla sijaitseva kaupunki. Potosí oli aikoinaan, 1500-luvulla, maailman rikkaimpia kaupunkeja valtavien hopeakaivosten takia. Tänä päivänä kaivokset työllistävät 10000-15000 henkilöä, heistä noin 5000 lapsia tai vanhuksia, eivätkä työskentelyolosuhteet ole muuttuneet sen kummemmin sitten konkistadorien saavuttua Etelä-Amerikkaan. Nykyään kaivoksiin järjestetään kierroksia ja on mahdollisuus päästä tarkastelemaan lähemmin meininkiä luolissa. Ostimme kaivosmiehille lahjaksi kokalehtiä, limpparia ja dynamiitteja torilta ja annoimme niitä ihmisille, joiden kanssa rupattelimme kierroksen aikana. Miehet tekevät pitkää päivää raskaissa olosuhteissa reilun 100 euron kuukausipalkalla. Yksi mies jota jututimme, oli työskennellyt kaivoksessa 11-vuotiaasta saakka. Nyt hän on 39-vuotias neljän lapsen isä ja kyseisellä hetkellä teki 13 tunnin päivää ahtaissa ja pölyisissä oloissa. Työkaluina on vasara ja rautakeppi, joiden avulla tehdään reikiä dynamiitille. Yhden 30cm reiän tekeminen kestää kolme tuntia. Ruokaa ei syödä työpäivien aikana, kokalehdistä saa vähän energiaa ja niiden mutustelu poistaa näläntunteen. Toiset miehet raahasivat 2000kg painoisia kärryjä täynnä kivimurskaa ahtaissa luolissa. Aika oli rahaa, joten kiirettä piti. Pölyn takia työntekijät sairastuvat keukotauteihin työskenneltyään reilu 10 vuotta kaivoksessa ja elinikä heillä on 48-58 vuotta. Oli mielenkiintoinen kokemus vierailla kaivoksissa, mutta toista kertaa en sinne mene.

Arbol de piedra, kivipuu.

Potosísta jatkoin Uyuniin. Uyunissa on maailman isoin suolatasanko, 12000m2. Teimme kolmen päivän retken maasturilla, joka käsissi vierailun suolatasangolle, viereisille laguunoille, geysiireille ja kuumille lähteille. Suolatasanko oli yksi upeimmista paikoista jossa olen käynyt. Nyt sadekautena koko tasanko on 10cm veden peitossa ja taivas heijastui upeasti tyynestä vedenpinnasta. Näytti siltä, kuin autot ja ihmiset kelluisivat veden päällä ja taivas jatkuisi loputtomiin horisontissa. Kuvat kertovat enemmän, ei sitä voi sanoin kuvailla. Ajettiin 3 päivän aikana 1250km. Oli upeita maisemia, vuoria, laguunoita, flamengoja, vicuñoita (laaman sukulaisia), upeita kivimuodostelmia etc. Ainoa ongelma Uyunin reissuissa on se, että kuskeilla on tapana juoda itsensä mukaviksi huolimatta seuraavan aamun aikaisista herätyksistä. Meidän kuski oli tuntuvassa humalassa, kun aamu neljältä lähdettiin ajelemaan kohti geysireitä. Alkuun pelotti melkoisesti ailahteleva ajotyyli, mutta kun pysähdyimme kuumille lähteille, kuski kävi ostamassa pari tölkkiä Red Bullia ja rupesi mutustelemaan kokalehtiä piristyäkseen, niin alkoi ajaminenkin sujua jo paljon paremmin. Toisen porukan kuski hädin tuskin pystyi kävelemään saati puhumaan, erään hollantilaisen turistin täytyi ajaa aamun ensimmäiset tunnit. Kaikesta huolimatta upea reissu, oppaat vain menettivät hyvät tippirahat omalla käytöksellään.

Heppareissu Tupizassa.

Uyuniin palattuani jatkoin yöbussilla Tupizaan. Tiet Boliviassa on harvoin asfaltoituja, bussi rämisi ja ikkunoista veti. Tutustuin suomalaiseen ja chileläiseen jamppaan, jotka olivat olleet meksikossa vaihdossa. Mentiin Tupizassa hevosretkelle lähellä oleviin kanjoneihin. Alkaa gaucho-meininkikin löytyä pikkuhiljaa, jo toinen kerta hevosen selässä täällä ollessani. Hyvin sitä oppii ratsastamaan ilman opetustakin. Välillä vähän pelotti kun mentiin kovaa ja laukattiin, eikä tietenkään mitään kypäröitä ollut. Turvallisuus ja Bolivia eivät sovi samaan lauseeseen. Myös takapuoli muistutteli seuraavana aamuna hevosreissusta. Oli upeita maisemia, taas jälleen kerran. Maasto oli erittäin kuivaa ja maaperä koostui eri värisistä kiviaineksista muodostaen eri värisiä vuoria. Pääosa vuorista oli punaista hiekkaa ja sade saa aikaan upeita pylväsmuodostelmia ja kanjoneita. Tupizasta jatkoinkin matkaa Argentiinaan. Jonotus rajalla kesti  pari kolme tuntia, yhdellä kassavirkailijalla ei pitkälle pötkitä. Oli hieno tunne palata sivistyksen pariin. Bolivia on köyhä (myös halpa) matkailmaa, siellä on kiva piipahtaa mutta pidemmän päälle alkaa kaipaamaan normaalia elämää. Yksi suurimmista asioista, mitä Argentiinasta kaipasi, oli ruoka. Riisiä, banaaneja ja makaronikeittoja tuli syötyä kylliksi Perussa ja Boliviassa. Mentiin poikain kanssa heti Saltaan saavuttuamme pihviravintolaan ja saimme eteemme perus 600g ulkofileepihvit ja punaviiniä kylkeen. Reissun paras ruoka! Oltiin taivaassa.

Saltassa Pohjois-Argentiinassa olen siis nyt, muutama päivä reissua jäljellä ja maanantaina alkaakin taas koulu. Kirjoittelen reissun jälkeisiä fiiliksiä, kunhan löydän kämpän ja saan asetuttua uudestaan Buenos Airesiin!