Huanchaco

Caballitos, nailla ihmiset Huanchacossa surffasivat
luultavasti jo ennen kuin Hawaijilla alettiin surffaamaan.

Vuoristosta suuntasin meren rannalle. Bussimatka Trujilloon kesti 9h. Suoraan bussiasemalta hyppäsin rämisevaan paikallisbussiin, joka vei minut Huanchacon kylaan. Se on pieni muutaman tuhannen asukkaan kylä, joka täyttyy aina toisinaan Limeñoista (Limassa asuvat), Trujillosta saapuvista paikallisista seka ulkomaalaisista surffituristeista. Kylä on täynnä pieniä hostelleja ja rantakadulla on vieri vieressä erilaisia ravintoloita, joissa myydään vastapyydettyjä merenherkkuja eurooppalaisittain erittäin huokeaan hintaan. Pääkadulla Menu Mariño (Cevichea alkupalaksi, paaruoka ja limppari) maksaa n. S/.12 = 12 solea  = 3,5 euroa, pääkadun ulkopuolella vastaavan setin voi saada n. 1,5 eurolla.

Tasta se surffaus alkoi!

Päätin ottaa kaiken irti Tyynen meren aalloista, ja ilmoittauduin surffaustunneille. Aina on tehnyt mieli kokeilla, mutta en ole saanut aikaiseksi/ollut paikoissa, joissa on hyviä aaltoja. Pari päivää tunteja on jo takana ja hyvin sujuu! Luultavasti nuoruusvuosien skeittauksesta ja viime vuosien lumilautailusta ja vesihiihtelyista on hieman apua tässä lajissa. Olen löytänyt uusia lihaksia, on koko kroppa vähän jumissa. Huomenna on vielä tunteja, mutta sunnuntaina suuntaan jo muille maille kohti viidakkoa. Täällä on myos surffauksen long boardin MM-kisat käynnissä, joten surffikansaa riittää! Tosiaan, vuoret on nähty, rannikko on nähty, viidakko puuttuu. Ostin juuri bussilipun Trujillosta Tarapotoon, matka kestää noin 20 tuntia. Sieltä on tarkoitus jatkaa Yurimaguas -nimiseen kylään/kaupunkiin, josta lähtee rahtilaivoja Iquitokseen. Yritän hypätä semmoisen kyytiin ja loikoilla muutaman päivän riippumatossa laivan kannella. Malarialääkkeiden syönti on jo aloitettu ja offia löytyy rinkasta.

Päivitän tässä vaiheessa reissua vähän bussifaktoja. Reissu on nyt jo yli puolessa välissa, nopeasti tuntuu aika menevän. Bussimatkustamista on tähän mennessä takana noin 6600km ja 120 tuntia. Ei enää Tampere - Helsinki -väli välttämättä tunnu kovin pitkältä.

Cordillera Blanca -- Andien trekkiparatiisi!

Laguna.

Cuscon ja Machu Picchun huikeiden hetkien jalkeen tie vei Limaan. Siella Juliaa odotti paluulento Suomeen talven keskelle. Suurkaupungin valloitusyritys ei oikein maittanut (Baires odottaa jalleen helmikuun lopulla), joten paatin jatkaa matkaa Cordillera Blancalle, tarkemmin ottaen Huarazin kylaan. Cordillera Blanca on osa Andeja, joka kasittaa lukemattoman maaran yli 5500m lumihuippuja. Toki paikallisten kertoman mukaan jaatikoiden on oletettu sulavan noin 25 vuoden kuluessa, joten jos haluaa viela nauttia yksista maailman upeimmista maisemista ja jaatikoista, kannattaa Cordillera Blancalle suunnata NYT!
Huaraz on 140 000 asukkaan asuttama alueen paakaupunki. Alueen paakaupunki oli ennen Yungay, joka tuhoutui kuitenkin taysin 40 vuotta sitten maanjaristyksen seurauksena. Yhteensa alueella kuoli 70 000 ihmista. Huaraz kasvaa nykyaan kaiken aikaa valtavaa vauhtia mm. vuoristossa olevien mineraaliesiintymien takia. Useat ulkomaalaiset kaivosfirmat ovat valtaamassa alueita ja ihmiset tulevat tyon ja kaivosalan opintojen perassa kaupunkiin.

Paiva reilussa 3000m:ssa sai riittaa aklimatisoitumisesta ja varasin seuraavalle paivalle 4 paivan Santa Cruz -trekin. Hostellin (Andes Camp) pitajat olivat nuoria ja erittain asiantuntevia. Osasivat kertoa kaytannossa kaiken tarvittavan trekkaus- ja kiipeilymahdollisuuksista. Aamulla 6.00 tuli kyyti hostellin pihaan ja huristeltiin pari tuntia Carazin kylaan, josta viela pienta mutkittelevaa hiekkatieta Cachapampaan, josta alkoi tarpominen. Ensimmainen paiva noustiin loivasti 2900m korkeudesta 3760m korkeuteen Llamacoralin leiripaikalle. Kaveltiin kanjonia pitkin, molemmilla puolilla levittyi korkeat vuoret (lumihuiput olivat viela toistaiseksi pilvessa) ja edessa siinsi Taullirajun vuori. Se vuori nakyi melkein koko trekin ajan, siita onkin paljon kuvia. (Kannattaa tsekata kuvat osoitteessa: http://picasaweb.google.com/juha.jokiluoma/RoadTripSantaCruz4Dias#).

Lehman pääkallo.

Yo oli melko tuulinen ja kylma, meni hieman hytistessa. Herasin keskella yota ja piipahdin ulkona. Siella odotti elamani taydellisin kuutamo! Oli huikea maara tahtia ja kuu valaisi kaiken, parhaiten kaukana siintavan Taullirajun lumihuipun! Koska meita oli vaan 4 hengen porukka (vanhempi Belgialaien pariskunta Pierre ja Martine ja amerikkalainen Dev + mina), oli mukana vain aasityyppi ja opas, joka toimi myos kokkina. Teki muuten hyvia safkoja.

Toisena paivana tepasteltiin hieman enemman, ehka 15km. Alkuun kaveltiin melko tasaista patkaa parin laguunin ohi (upeita luonnon peileja, kuvat kertoo enemman) kohti El Miradoria (nakoalapaikka, josta nakyi huikea maara eri vuorenhuippuja, mm. Paramountin logosta tuttu Artesonraju 6025m). Sielta talsittiin viela muutama kilometri Taullirajun juurelle viettamaan yota 4250 metrin korkeuteen. Mulla riitti viela vahan energiaa, niin paatin ennen illallista kiiveta viereiselle kukkulalle muutama sata metria ylospain katselemaan maisemia. Rinne oli melko jyrkka ja sai kylla meikalaisenkin puuskuttamaan veren maku kurkussa.

Taulliraju, 5830m.

Nakoalat olivat kylla upeat, aurinko valaisi koko Taullirajun vuoren ja aikaisemmin aamulla ohittamamme laguunit. Hukkasin matkalla toisen buffini (jatin sen merkiksi, jotta osaisin laskeutua oikeaa reittia rinnetta alaspain hieman jyrkemmassa kohdassa, mutta en ikinaan loytanyt kyseiselle reitille enaan takaisin). R.I.P. buff. Rinne oli taynna heinikkoa, heinista oli hyva repia itseaan ylospain kiivettaessa, mutta seuraavana paivana kadet oli taynna pilkkuja. Sen siita saa.

Kolmas paiva kiivettiin trekin korkeimpaan kohtaan Punta Unioniin 4750 metriin, josta avautui kauniit maisemat vuorten toiselle puolelle. Siella meidan yllatykseksemme valtava kondori lensi ylitsemme n. 10m paasta. Paikallisten mukaan on erittain harvinaista nahda kondori silla alueella. Loppupaiva laskeuduttiin aina Huaripampan kylaan 3700m  korkeuteen, jossa paikalliset pelailivat jalkapalloa. Iltapaivateen jalkeen paatin myos osallistua peleihin. On se vaan rankkaa juosta tunti pallon perassa noissa korkeuksissa, ei ole ihmisten hommaa! :D Pelin aikana kommunikointi oli kohtuuttoman vaikeaa, koska en puhu sanaakaan quechuaa. Juttelin myos eraan paikallisen kanssa myohaan yohon kaikesta mahdollisesta Suomen ja Perun valilla. Yritin muun muassa energiateekkarina valaista hanelle, miten tuotetaan puun polttamisella sahkoa.

Pitka tepastelu alaspain Punta Unionin jalkeen.

Hyvaa harjoitusta kielen oppimisen kannalta. Viimeisena paivana kappailtiin pari hassua tuntia Vaquerian kylaan, jossa odoteltiin viela pari tuntia kyydin saapumista. Automatka takaisin Huaraziin kesti noin 5 tuntia. Matkalla nahtiin mm. Huascarán, joka on Perun korkein vuori, 6768m. Se on myos maailman trooppisen alueen korkein vuori. Harmi juttu, etta huippu oli pilvessa. Muuten reissun kannalta kavi kylla uskomaton tuuri, koska sadekaudesta huolimatta neljan paivan aikana satoi 2 minuutin ajan. Hieno reissu, melkein voin olla varma, etta joskus tulevaisuudessa palaan viela samaiselle alueelle vaeltelemaan, niin paljon taalla riittaa nahtavaa!

Tasta matka jatkuu Huanchacoon rannikolle lahelle Trujilloa. Siella odottaa Tyyni valtameri ja biitsit!

Salkantay ja Machu Picchu!

 8.1. lauantaina saavuttiin erittain raskaan yon jalkeen Cuscoon. Bussi osoittautui hieman kehnommaksi ja takapenkilla lahella meita oli paikallinen perhe, jotka esittivat tukehtuvansa sinne. He avasivat kattoikkunan useita kertoja yon aikana muiden matkustajien jaatyessa ja sulkiessa sita takaisin kiinni. Tuli siina ehka tunti pari nukuttua. Aamulla paastiin hostellille, joka osoittautukin hotelliksi. Illalla meilla piti olla 4pm treffit vaellusfirman tyypin kanssa, mutta han saapuikin kuuden jalkeen reilu 2 tuntia myohassa. Meni tasta syysta illan Cuscosuunnitelmat pieleen, jai kaupungin kiertaminen vahalle. Illalla hankittiin viela yhdet vuokravaelluskengat, pesetettiin pyykit ja oltiinkin valmiita lahtemaan seuraavana aamuna 4.30 matkaan kohti Salkantay laaksoa.

1. vaelluspaiva

Noutokyyti oli oletetusti myohassa, ja paastiin lahtemaan 5.15. Meille varatut talvimakuupussit olivat viela jaaneet kyydista pois ja jouduttiin odottelemaan ylimaarainen tunti minibussissa. Parin tunnin matka alotuspaikalle Mollepatan kylaan meni torkkuessa ja vuoria ihaillessa. Ensimmaisena paivana kaveltiin 20km. Saa vaihteli auringonpaisteesta sadekuuroihin ja pilvisempiin hetkiin. Maisemat kaunistuivat tunti tunnilta ja matkalla nahtiin elaimia, mielenkiintoisia kasveja mm. andien minttua, kaktuksia, hedelmapuita,

Purojen yli kepein askelin.

seka vesiputouksia. Oli kivaa olla taas kunnolla luonnon keskella. Yoksi jaatiin aivan Salkantay -vuoren juurelle n. 3900m korkeuteen. Onneksi oltiin jo oleiltu useampia paivia korkeammilla seuduilla, ei tullut mitaan ongelmia korkeuksien kanssa. Leiripaikalla oli paljon elaimia, mm. possuja, heppoja, kanoja, kissa ja koira.

Nurmikkoa ja jaatikkoa.

Toisena paivana lahdettiin taas aikaisin kiipeamaan kohti reissun korkeinta kohtaa, joka oli 4650m korkeudessa. Pilvinen saa vahan haittasi nakyvyytta, eika saatu kunnon fotoja Salkantay -vuoresta. Sen jalkeen lahdettiin laskeutumaan alaspain loivasti. Maisemasta tuli mieleen skottimaaseutu, oli paljon isoja kivia ja vihreata ruohoa. Reunoilla vain oli lahes 6000m korkeat vuoret ja ikijaatikot (Oppaan mukaan niiden on ennustettu sulavan vuoteen 2014 mennessa, jolloin vesikriisi saattaa hyokata Liman alueelle). Alaspain mentaessa paastiin puurajan alapuolelle, ja huomasimme olevamme melkeinpa sademetsassa. Ilma oli paljon lampimampaa ja kosteampaa ja kasveja oli paljon. Alhaalla rotkossa virtasi vuolas virta. 30km tepastelun jalkeen paastiin jalat lahes rakoilla leiripaikalle, syotiin kokin tekemia herkkusapuskoja ja mentiin nukkumaan. Yolla satoi niin paljon, etta vesi tuli teltan pohjasta lapi ja kosteus heratti pari kertaa yolla. Neuvokkaina laitomme sadetakit makuupussin alle ja loppuyo meni hieman mukavammin. Muilla oli koko reissun aijan hieman enemman ongelmia veden kanssa, aina kengat tai vaatteet markina.

Kolmantena paivana paatettiin hieman saastaa itseamme ja kaveltiin melkein koko paiva pienta autotieta pitkin (joskaan siina ei autot kulkeneet, koska vuoren seina oli romahtanut tielle ehka 25 eri kohdasta. Valilla tuli hurjan jyrkkia kohtia, joissa hieman pelottikin, ettei saa kivia niskaan tai tie murene alta. 100m alempana odotti voimakas joki. Kavely meni ihan mukavasti ja paastiin tavoitteeseen, muutaman tuhannen asukkaan kylaan Santa Teresaan. Kovat sateet ja tulvat olivat tuhonneet kylan taysin muutama vuosi sitten. Tulvissa sai surmansa valtava maara ihmisia. Kylasta otettiin auto Hidroelectricalle Machu Picchu -vuoren juurelle.

Ei viela lahellakaan vaarallisimpia paikkoja.

Automatka oli melko vaarallinen, edellisen yon sateet olivat pehmentaneet tien mutaiseksi ja seinamilta oli valunut maata tielle niin, etta auto kallistui aina kivasti rotkon puolelle ja renkaat suti. Valilla oli rotkon ja renkaan valilla ehka 10cm valimatkaa. Ei auttanut kuin purra hammasta ja luottaa kuskiin. Paastiin perille vesivoimalalle, jossa lounastettiin ja aloitettiin viimeinen virallinen vaelluspatka Aguas Calientesin kylaan. Auringon paistaessa taivaalta vaellettiin viimeinen 9km junaradan vartta, ja paastiin perille jalat aivan poikki ja lahes puhki asti hiertyneinena. Jalat olivat niin lukossa, etta kun venyteltiin vaelluksen jalkeen, niin Julia revaytti reisilihaksensa. Kaytiin ravintolassa syomassa ja mentiin hotellille nukkumaan ja keraamaan voimia seuraavan paivan Machu Picchu -kierrosta varten. Kilometreja oli kertynyt kolmessa paivassa 85.


Heratyskello soi 4.55 aamulla. Pakattiin tavarat ja lahdettiin kapuamaan kohti Machu Picchun porttia, joka sijaitsi 400m Aguas Calientesin ylapuolella. Sinne paasee myos bussilla, mutta jatettiin se homma jenkkituristeille ja paatettiin saastaa rahaa. Matka oli melko rankka, koko matka oli pelkkia portaita ylospain.

Pienikin horjahdus...

Pelkastaan portille asti saatiin kavuta satoja kiviportaita. Pispalan portaat on kuin murto-osa kyseisista portaista. Kroppa oli hien ja sateen kastelema, ja kun paastiin ylos, meinasi tulla vahan kylma. Vaellusoppaamme piti meille parin tunnin opastetun kierroksen raunioilla. Rauniot olivat vaikuttavia.

Kivimuurien ja portaiten maara oli valtava ja rakennustekniikka loistava. Muurit ovat kestaneet kaksi viimeisinta suurta Cuscon maanjaristysta, joka osoittaa inkojen rakennustaidon. Kun inka rakentaa jotain niin se on jämpti! Kaupungin rakentamiseen on laskelmien mukaan kulunut 60 000 rakentajalta 100 vuotta aikaa. Kierroksen jalkeen paatettiin kiiveta kaikissa Machu Picchu -kuvissa nakyvalle Wayna Picchu (Huayna Picchu) -vuorelle. Sinne meneminen on rajoitettu paivittain 400 ihmiseen. Liput jaetaan portilla aamulla jonon ensimmaisille. Pilvisesta saasta johtuen jotkut olivat jattaneet lippunsa kayttamatta ja me paastiin sinne ilman lippuja.
Matka huipulle oli erittain raskas, 300m ylospain ja taas pelkkia portaita. Reitti oli myos eurooppalaisen nakokulmasta erittain vaarallinen. Missaan ei ole turva-aitoja, vaikka polun ja 400m rotkon erottaa toisistaan 15cm nurmikko ja pari pensasta alempana rinteesta. Portaat olivat myos toisinaan erittain jyrkkia, ja pienikin kompastuminen voisi merkita lentomatkaa rotkon pohjalle. Voitin korkeanpaikan pelkoni ja paastin huipulle! Siella oltiin sitten tunnin verran pilven keskella ja odoteltiin, etta nahtaisiin muutama sata metria alapuolellamme siintava inkakaupunki. Odotus palkittiin juuri kun olimme jo lahes luopuneet toivosta ja aloitimme matkamme alas pain. Pilvet lahtivat pois ja saimme nauttia upeista maisemista Machu Picchun kaupungin siintavan alhaalla vuoren harjanteella. Se oli hienoimpia hetkia elamastani, upea paikka! Suosittelen kaikille Peruun matkaaville.

Aguas Calientes

Kavuttiin vuorelta alas (ei todellakaan ollut helppoa menna sateen kastelemia kiviportaita alaspain) ja kierreltiin raunioita viela tunnin verran. Nalka yllatti ja voimat alkoivat loppumaan, olihan lahes 100km jo takana 4pv aikana. Paatimme taas saastaa bussirahat ravintolaan, ja lontystimme tuhat kiviporrasta alaspain. Tassa vaiheessa kaveleminen oli jo hieman hankalaa kun joka paikkaa kolotti. Jokainen askel tuntui edellista raskaammalta. Alas paastyamme suuntasimme ensimmaiseen ravintolaan pitsalle! Cuscoon lahtevan junan lahtoon oli viela muutama tunti aikaa, joten haimme hotellin ravintolasta rinkkamme, raahauduimme kilometrin verran ylamakeen kuumille lahteille rentoutumaan (niista kylakin saa nimensa). Raataminen oli palkittu, olo oli erittain vasynyt mutta sitakin onnellisempi!!

Inkkareita, mahatauti ja Titicaca

Inkkareita perinnepuvuissaan.

Rajanylitys Chilen ja Perun valilla sujui ongelmitta, mentiin semmosella ns. taksilla koko matka Aricasta Tacnaan. Perussa alkuperaisvaeston osuus kansasta on huomattavan suuri. Varsinkin pienemmissa kaupungeissa intiaanikansaa on valtaosa vaestosta. Tacnassa syotiin hyvaa Cevichea (raakaa kalaa limekastikkeessa) ja illaksi jatkettiin Arequipaan. Arequipassa levahdettiin paiva ja kaytiin kaupungin keskustassa sijaitsevassa vanhassa espanjalaisten rakentamassa nunnaluostarissa tutustumassa. Sisaan sai maksaa ryostoturistihinnan, mutta se vaikutti ihan mielenkiintoiselta niin paatettiin koyhtya. Saatiin kylla vastalahjaksi mielenkiintoinen esittelykierros. Ei se nunnien elama niin vaikeaa valttamatta ole, niilla oli isot huoneet ja omat palvelijat.

Halasin laamaa.

Meilla oli tarkoitus menna seuraavana paivan Colca Canyoniin vaeltelemaan. Se sijaitsee Arequipan "lahella" 8h ajomatkan paassa, ja se on  Perun tunnetuimpia vaelluskohteita. Selvitettyamme kuitenkin bussiaikatauluja yms. osoittautui kyseinen parin paivan vaellusreissu sopimattomalta aikatauluumme, koska Cuzcossa odottelevaa 4 paivan vaellusreissua ei saanut missata. Paatimme jatkaa seuraavana aamuna suoraan Arequipasta Punoon Titicacajarven rannalle. Matka oli erittain raskas. Tahan oli syyna infernaalinen mahatauti, joka alkoi noin puoli tuntia Arequipasta lahdon jalkeen. reilu 4-5h jatkunut bussin kurvailu vuorten valissa yhdistettyna vasymykseen, mahakipuun, vellovaan mahaan, paansarkyyn ja oksettavaan oloon saivat taas hieman arvostamaan terveita paivia. Paastiin lopulta perille ja otettiin taksi 2 korttelin paassa sijaitsevalle hostellille. En voinut kavella. Saatiin myos selville taudin aiheuttaja, koska Arequipassa tapaamamme englantilainen Anthony karsi saman taudin. Se oli tullut edellisiltana Arequipan Plaza de Armas´n viereisella panorama-kattoterassilla nauttimiemme Pisco Sour -drinkkien vaahdosta, joiden valmistuksessa oli mita ilmeisemmin kaytetty kananmunaa. Ei enaa semmosia.

Illallisravintolan pihasta.

Puno on pieni koyhemman oloinen Perulaiskaupunki, jossa ei nahtavaa riita useaksi paivaksi. Lahdimme hetken mielijohteesta Bolivian puolelle Isla del Sol -saarelle, jolla inkatarujen mukaan aurinko on syntynyt. Alkuun meno vaikutti erittain turistilta, kun muutama pikku veneellinen turisteja raahattiin samaan satamaan, mutta kummasti porukka hukkui saaren uumeniin. Satamasta lahdettiin kiipeamaan portaita ylospain ja ensimmainen vapaa hostelli loytyi lumoavan kauniilta paikka noin 100m jarven pinnan ylapuolelta. Reilussa 3800 metrissa portaiden kapuaminen pistaa helposti puuskuttamaan ja kun lisaa viela rinkan selkaan niin ei edes rautainen futiskunto valttanyt meita n. 15m valein pidettavilta tauoilta. Saari oli taynna intiaaneja, jotka raatoivat aamusta iltaan pienilla pelloilla. Jopa vanhat mummotkin kiipeilivat vuorten rinteita reippaasti perinteinen hame paalla kuokka kadessa pelloille toihin. Toiset perheet pyorittivat ravintoloita. Tuntui oudolta, kun tarjoilijana oli 8-vuotias tytto, ja kyokin puolella 50-vuotias perinneasu paalla oleva inkkarinainen. Illalla kiipesimme kukkulan toiselle puolelle ravintolaan ihailemaan auringonlaskua ja syomaan vastapyydettya kirjolohta.

Desayuno.

Seuraavana paivana kaytiin testaamassa vaelluskengat ja lahdettiin valloittamaan kukkuloita. Otettiin semmonen "ei niin turisti" -reitti ylos, pompittiin valilla intiaanien peltojen poikki ja paastiin kukkuloille, joilla ei varmasti muut turistit usein kay. Niilta oli upeat nakymat seka Perun etta Bolivian puolelle ja saaren naki lahes kokonaisuudessaan. Korkeampi huippu oli 4055m korkeudessa, jossa pidimme pienen siestan auringon porottaessa voimakkaasti. Hieman idemmassa nakyi valtavia luultavasti yli 6000m lumihuippuja. Meinattiin menna palatessa viela jarven rannalle biitsille uimaan, mutta vaelluskenkaongelma sai meidat palaamaan hostellille. Illemmalla kappailimme viela pikku reippailun inkatemppelille kilometrin paahan alas rantaan, mutta se olikin mennyt jo kuudelta kiinni. Vaihdoin pari sanaa argentiinalaisjatkien kanssa, ja palasimme hostellille. Syotiin lahiravintolassa kirjolohipitsaa, jonka kirjolohi ei kylla ollutkaan kirjolohta. Jotain muuta hyvaa kalaa.
Nyt ollaan taas Punossa ja odotellaan illalla inkojen valtakuntaan Cuzcoon lahtevaa bussia. Siella sitten luvassa vaeltelua ja Machu Picchua!

Näkymä hostellilta.

Vuoden 2010 viimeiset päivät

Santiagoon saavuttiin Valparaísosta 27.12 aamupaivalla. Nopeatempoinen alkureissumme jatkui hyvin aikataulussaan. Valtelimme rinkat selassa metrolla kohti Moai-hostellia kaupungin keskustaan. Ensivaikutelma kaupungista oli erittín eurooppalainen. Alkuperaiskansan osuus katukuvassa oli haviavan pieni ja kadut olivat siisteja ja hyvassa kunnossa. Myos metrot ja bussit olivat reilusti uudempia kuin Bairesissa. Chile nayttaa siis olevan Argentiinaa askeleen edella kehityksessa, mutta se nakyy sitten myos hintatasossa. Esimerkiksi bussimatkoista sai maksaa n. 85 eurosenttia, kun vastaava hinta Buenos Airesissa on sen 20 senttia. Erityista suurkaupungin tuntua ei tullut Santiagoon saavuttaessa. Se on huomattavasti rauhallisempi kaupunki kuin mihin olen tottunut viimeisen 4 kuukauden aikana. Empanadat ja alfajor-leivonnaiset ovat Chilessa isompia, mutta Argentiinassa maukkaampia.

Teimme pienen retken San Cristobal -kukkulalle, josta avautui hieno nakoala kaupunkiin. Menimme sinne turistihintaisella hissilla saastaaksemme hieman jalkojamme, kuuden kilometrin kavely ei houkutellut ja muutenkin iltapaiva alkoi jo olla pitkalla ja oli viela paljon nahtavaa. Illemmalla tutustuimme keskustaan ja kavimme kaupasta ostamassa vahan pihvia ja punkkua ja menimme hostellille valmistamaan hienon illallisen. Budjettimatkaajan luksusillallinen. Seuraavana paivana pakattiin taas rinkka aamusta valmiiksi ja paatettiin piipahtaa Concha y Toron viinitilalla, koska Mendozassa ei viinitiloille paasty. Oli kiva kuunnella vahan faktoja viininkasvatuksesta ja vierailla Castillo del Diablo -kellarissa. Takaisin tilalta tultiin samalla bussilla, kuin milla mentiinkin, mutta reitti oli hieman eri, eika tiedetty missa jaataisiin pois. Paatettiin siis menna bussilla paatepysakille asti, sielta se kuitenkin tulisi joskus takaisin tutuille kulmille. Saatiin nauttia useiden lahioiden mittaisesta maaseutumatkailusta ja paatepysakilta paastiinkin sattumalta metrolla suoraan hostellille. Illalla suuntasimme bussiasemalle suuntana La Serena. Ostimme liput puoliltaoin lahtevaan bussiin.

Aamulla saavuimme puoli seitseman kieppeissa La Serenaan. Se on semmonen parinsadantuhannen ihmisen kaupunki, jossa on paljon biitseja. Ihan vieresta loytyy myos Coquimbon kaupunki, joka on suurinpiirtein saman kokoinen. Heitettiin rinkat hostellille ja kavelimme pari kilometria teollisuusalueiden lapi hiekkarannalle ottamaan pienet aamutorkut. Saatiin semmoinen muriseva kirppusakkikoira nukkumaan siihen meidan viereen (reissun aikana ollaan vahan vedetty noita koiria puoleemme) ja meinasi sydan pysahtya, kun se ensimmaisen kerran haukahti vieressa kulkevalle toiselle koiralle. Hieman kauempana kaveleva paikallinen mies vahan naurahti meille kun sympaattinen koira sai meidat hyppaamaan pystyyn.

La Serenassa, niin kuin Valparaísossakin, on aina aamuisin pilvista. Pilvet sitten poistuvat paivan mittaan, ja mekin suuntasimme uudestaan rannalle iltapaivalla. Biitseja La Serenassa ja Coquimbossa riittaa. Kaytiin myos pienemmassa kylassa Vicuñassa seuraavana paivana. Ostettiin papaijamehua, jatskia ja kuivattuja papaijoita matkaevaaksi bussiin. Jouduttiin myos kaktushedelmakauppiaan uhriksi, ja sorruttiin ostamaan kaktushedelma ja siita valmistettua juomaa. Mutta ei menny rahat hukkaan, oli huippuhyvaa! La Serenan alue on kuuluisa papaijaviljelyksistaan. Valle Elqui, jossa papaijoita kasvaa ja kuuluisaa Chilelaista rypaleviinaa Piscoa valmistetaan, oli melkoisen rehevaa seutua. Hienoja jylhia vuoria kaktuksineen, ja kirkas sininen jarvi, joka on syntynyt suuren padon rakentamisen ansiosta. Muuten Chilen rannikko La Serenan kohdalta pohjoiseen pain alkaa olemaan aavikkoisempaa.

Aricaan lahdettiin 30.12, tavoitteena olla sitten uudenvuodenaattona valmiina juhlistamaan vuodenvaihdetta. Bussimatka oli vaatimaton 15km ja 23h. Alkumatkasta lahdettiin kiipeamaan kiemurtelevia teita hiekkaisille vuorille. Erittain jylhia ja vaikuttavia maisemia, jollaisia ei varmasti loydy muualta maailmasta. Pikkuhiljaa aurinko laski vuorten taakse ja uni sai vallan jo ennen Copiapon ohittamista. Atacaman aavikot ohitettiin yon aikana, ja aamulla oltiin jo Antofagastan ja Iquiquen puolivalissa. Aavikkoa, aavikkoa ja aavikkoa, hiekkaa silmankantamattomiin.

Aricassa meita odotti Julian kaveri Selina, joka vei meidat Chilelaisen pariskunnan Pedron ja Patin luokse asettumaan taloksi. Heilla on viitisen huonetta talon ylakerrassa, joita he vuokraavat mm. ulkomaalaisille opiskelijoille.

Kierreltiin vahan rauhallisen oloista kaupunkia ja valmistauduttiin illan juhlintaan. Syotiin perheen kanssa kiinalaista ruokaa illalliseksi, jonka jalkeen mentiin kaupungin keskustaan juhlimaan uutta vuotta ja katsomaan ilotulitusta, joka ammuttiin keskustan vieresta nousevalta El Morro -kukkulalta. Kantaa oli keraantynyt juhlimaan paljon ja tutustuttiin eraisiin chilelaisiin tyyppeihin, joiden kanssa jatkettiin kaupungin isoimmalle klubille jatkamaan iltaa. Aamu viiteen asti jaksettiin bailata, sitten loppui voimat ja palattiin kotiin nukkumaan. Vuoden 2011 ensimmainen paiva kuluikin sitten rannalla loikoillessa auringon paistaessa pilvettomalta taivaalta ja pyykkia pestessa valmistautuen tulevaan matkaan kohti Arequipaa, Perua!