Heippa taas! Jopas vierähtikin kuukausi edellisestä päivityksestä, niin se aika vaan juoksee kovaa vauhtia. Syyskuun loppu ja lokakuun alku meni tiukasti kouluhommien ja ensimmäisten tenttien parissa. Ensimmäinen hieman pidempi reissu alkoi kiiltelemään silmissä ja viimeisten tenttien jälkeen perjantaina 8. lokakuuta hyppäsimme bussiin kohti San Carlos de Barilochea.
Ensimmäinen hieman pidempi bussimatka oli siis edessä, 1571km pampan halki vuoristoon lähelle Chilen rajaa. Bussi lähti 14.00 Retiron bussiasemalta ja saapui seuraavana aamuna 11.12 Barilocheen, 3 minuuttia etuajassa. Tasankojen peltoja katsellessa silmä lepäsi ja jossain vaiheessa väsymys otti vallan, joten bussissa nukkuminen ei tuottanut ongelmia. Argentiinassa ja muualla Etelä-Amerikassakin pitkän matkan bussit ovat tunnetusti huippuluokkaa, nojatuolit vastaavat lähes sänkyjä. Toki mukavuus näkyy sitten hieman hinnassakin.
Barilochesta löytyi loistava hostelli, jonka terassilla tuli aina aloitettua päivät auringossa köllötellessä. Päivälämpötilat olivat yllättävän lämpimät, luultavasti 25 asteen kieppeissä. Illaksi aina hieman viileni, n. 5-10 asteeseen. Bariloche on erittäin pahasti turismin valtaama kaupunki, ja pääkatu näyttää suurinpiirtein samalta kuin mikä tahansa hieman suurempi alppikylä Euroopassa. Suklaapuodit ja jäätelöbaarit ovat ainoita opiskelijabudjetin sallimia kohteita, joten itse kaupungissa ei kovin paljon kannata aikaa viettää. Suurin osa aktiviiteeteista löytyy hieman kauempaa, n. 15km -> kaupungista. Vuokrasimme auton, joka antoi paljon vapautta liikkumiseen. Teimme päiväretken Monte Tronadorin (3491m) juurelle. Automatka kesti noin kaksi ja puoli tuntia suuntaansa, puolet matkasta joutui ajamaan soratietä. Muualta Argentiinasta löytyy paljon huonokuntoisia sorateitä, Buenos Airesissa kadut ovat kohtuullisen hyvin päällystettyjä. Nyt oltiin jo lumihuippuisten vuorien rinteillä ja maisemat senkuin parantuivat entisestään. Perille päästyämme lähdimme kävelemään kohti Ventisquero negroa, mustaa jäätikköä. Se on normaali jäätikkö, mutta seassa on niin paljon mineraaleja ts. hiekkaa, että se on kokonaan musta/ruskea. Jatkoimme kävelyä aivan Monte Tronadorin juureen, jossa söimme eväät ja paistattelimme päivää. Kävin myös pyörimässä lumihangessa, koska hävisin vedon, ettei saa puhua muuta kieltä kuin espanjaa yli kahta sanaa peräkkäin. Barilochen ympäriltä löytyy erittäin köyhän oloinen, hieman perinteistä slummia tasokkaampi kahden hervannan kokoinen alue. Eurooppalaiselle Alppien rikkaisiin ihmisiin tottuneelle se saa jännän tunteen aikaiseksi, kun katselee erittäin vaatimatonta ja köyhää elämää kauniiden lumihuippuisten vuorien siintäessä taustalla.
Barilochessa kävimme myös ratsastamassa hevosilla. Saavuimme hieman myöhässä, joten meidän täytyi kuroa muu ryhmä kiinni. Mitään ohjeita ei annettu, käskettiin vaan hyppäämään hevosen selkään ja sitten mentiin. Saatiin 5min reippaan ravaamisen jälkeen muu ryhmä kiinni ja lähdimme vaeltamaan kohti kukkulaa, josta avautui henkeäsalpaavan kauniit maisemat kohti viereisiä vuoria ja järviä. Hieno kokemus, joskin jonossa ratsastamisessa kärsii vapaus. Mutta ihan hyvä meikäläisen kannalta ottaen huomioon, että viimeksi ratsastin ponilla Vahojärvellä ehkä noin vuonna 1998. Ajelimme autolla autiobiitsille, jossa suoritin yhden miehen kiipeilyn ja piikkipensaiden läpi tarpomisen päästäkseni kauempana siintävälle kalliolle. Perille päästyäni huomasin, että vesi oli kristallin kirkasta ja näkyi hienosti pohjaan vaikka vettä oli ehkä 8 metriä. Vesi oikein kutsui minua, ja päätin hakea tavarat samaa reittiä, ja tulin taas takaisin, vaihdoin uikkarit päälle ja hyppäsin veteen. Vesi oli ehkä 10 asteista, joten en siellä kauaa viipynyt, mutta pulahdus Lago Nahuel Huapin syvyyksiin piristi hurjasti. Auringossa pystyi sitten lämmittelemään. Muutenkin koko reissun aikana sää oli mitä loistavin, aurinko paistoi joka päivä.
Tiistana puolen päivän aikoihin lähdimme El Bolsóniin, 120km Barilochesta etelään. Se on tunnettu 35 000 asukkaan hippikylänä, jossa elämä tosiaankin oli melko rauhallisen puoleista. Kylän väkiluku on kasvanut huikeaa vauhtia, ja monet, jotka vierailevat kylässä, muuttavat sinne myöhemmin. Kaunis pienehkö kylä keskellä vuoria. Perille päästyämme jätimme osan tavaroista säilöön paikallisen vaellusseuran Club Andinon tiloihin ja lähdimme retkelle kohti 1400m korkeudessa olevaa refugiota. Kylä on 400m korkeudessa, melko matalalla siis. Ensimmäiset 8km menimme taksilla, jonka jälkeen oli vielä 11km taivallus kohti majataloa. Aurinko paistoi, mutta mitä korkammalle kapusimme, sitä viileämmäksi tuuli muuttui. Perille pääsimme hienosti ennen auringonlaskua, ja vietimme illan ja yön majatalossa ihastellen kaupungin valojen loistoa. Majatalossa oli muutama pöytä, pienehkö keittiö ja vintti, jossa nukuttiin. Mulla ja Brunolla oli makuupussit mukana, mutta onneksi paikan pitäjällä (100% hippi) oli tarjota muutama viltti muille, muuten olisi tullut aika jäätävä yö. Yläkerrassa lämpötila tippui varmaan 10 asteeseen yön aikana, kun ei kamiinassa pidetty tulta. Aamulla lähdimme kiipeämään kohti vuoren huippua, joka oli 2260m korkeudessa. Pääsimme koko porukalla El Miradorille, näköalatasanteelle, joka oli vielä hieman alempana, ehkä hieman reilussa 2000 metrissä. Hyvä suoritus kaikilta ottaen huomioon, ettei kellään ollut sen kummempia vaellusvarusteita, trekkibuutseista puhumattakaan. Tyttöosasto aloitti paluumatkan ja me reippaat pojat yritimme vielä valloittaa huipun. Reebokin tennareissa kulkeminen iltapäivän auringon sulattamien lumikinosten päällä oli hieman vaikeaa, eikä sora/kivilohkareiden valtaamat sulat alueetkaan helpoimmasta päästä olleet. Päästiin kuitenkin vuoren harjanteelle, hyvin lähelle huippua, muttei kuitenkaan uskallettu lähteä ihan huipulle, koska oli niin vaarallisen näköisiä lumivalleja. Kauniit maisemat kuitenkin, tuli voittajafiilis!
Seuraavana päivänä oli tarkoitus käydä päivällä pari tuntia kiertelemässä markkinoilla, jotka järjestetään Bolsónissa kaksi kertaa viikossa. Bussilippujen ostossa tuli kuitenkin ongelmia, koska ei löytynyt paikkoja 7 henkilölle saman päivän illalle. Kiersimme neljä tai viisi eri bussiyhtiön toimistoa läpi, ja viimeisessä tärppäsi. Se oli sama yhtiö, jonka oli tarkoitus järjestää meille draftingia a.k.a koskiseikkailua kumiveneellä ennen seuraavaan kaupunkiin siirtymistä. Saimme sumplittua toimistotädin kanssa, että menemme ensin seikkailemaan koskelle ja joen alajuoksulta menemme suoraa taksilla seuraavaan kylään, josta hyppäämme bussiin. Rinkat ja reput jätettiin toimistolle, josta Bruno ja Tomas jotka eivät lähteneet koskelle, hakivat myöhemmin meidän tavarat, ja tulivat toimistotädin kyydillä samaiseen kylään, jossa sitten treffasimme 15min ennen bussin lähtöä. Kaikki meni suunnitelmien mukaan, eikä tarvinnut viettää ylimääräistä yötä El Bolsónissa. Meitä oli siis 5 + opas, jotka lähtivät haastamaan Río Azulin (Sininen joki) kuohuja. Opas ehdotti kahden hengen kajakkeja kumiveneen sijaan, ja miesten yksimielisellä päätöksellä valitsimme kajakit, enemmän hauskaa tiedossa. Ja hauskaahan se oli. Puimme märkäpuvut päälle ja lähdimme melomaan. Vesi oli kristallin kirkasta ja vettä oli n. 20cm - 2m, välillä kivet ottivat kiinni kumikanootin pohjaan. Maisemat olivat kauniit, suoraan Lord of the Ringsistä. Pääsimme temppuilemaan aaltojen harjalla naama kohti tulosuuntaa ja välillä vettä tuli kajakkiin aivan reunoja myöden ja välillä tippuminen koskeen oli lähellä. Mutta hauskaa oli! Ja ainoa joka loppujen lopuksi tippui veteen oli meidän opas, joka myös oli ainoa jolla ei ollut märkäpukua päällä. Saipahan nauttia jäiden sulamisveden raikkaudesta loppupäivän ajan. Hieno päivä kokonaisuudessaan, oli hyvä jatkaa matkaa kohti Puerto Madrynia ja Peninsula Valdésia, Atlantin rannikolle 800km päähän.
Saavuttiin perjantaiaamuna aikaisin Puerto Mardyniin. Ostettiin liput paluumatkaa varten, käppäiltiin hostellille ja lähdettiin vuokraamaan autoa. Koko aamupäivä meni näiden asioiden järjestelyssä, päätimme siis siirtää niemimaan kiertämisen seuraavalle päivälle, pimeä kun tulee jo puoli kahdeksan aikoihin. Lähdimme ajelemaan P.Madrynin pohjoispuolelle katselemaan valaita. Siellähän niitä uiskenteli tyytyväisinä. Kyseessä oli Ballena franca austral, etelänmustavalas. Illalla kävimme vielä katsomassa merileijonien temmellystä P.Madrynin eteläpuolella Punta Lobossa. Äänimaailma oli erittäin mielenkiintoinen ja menoa riitti.
Seuraavana päivänä heräsimme seitsemän kieppeissä ja lähdimme autoilla kiertämään Peninsula Valdésia. Se on yllättävän pitkä reitti, ajokilometrejä tuli yhteensä 400km joista 200km soratiellä. Maisemat ovat suurimmaksi osaksi hieman austraaliahenkiset, kuivaa savannia ja tuhansittain lampaita. Myös guanacoja juoksentelee ympäriinsä, välillä tiellä, joten kolareja piti välttää. Hiekka pöllysi kovasti, mutta onneksi merituuli siirtää sen suhteellisen nopeasti pois tieltä. Näimme myös ketun, maroja, jotain lintuja kotkan ja korppikotkan väliltä ja rhea -lintuja (strutsi elää Afrikassa, emu Australiassa, rhea E-Amerikassa). Saavuimme Punta Norteen, niemimaan pohjoiseen kärkeen. Sieltä löytyi merielefantteja, hylkeitä ja merileijonia. Niiden elämä on aika rauhallista, varsinkin suurimpien yksilöiden. Ne pystyvät kävelemään ehkä 10m yhtäjaksoisesti kuivalla maalla, sen jälkeen täytyy pitää minuutin tauko. Näin myös vyötiäisen, hassun näköinen otus. Jatkoimme matkaa rantaa pitkin katselemaan pingviinejä. Yleinen mielikuvani pingviineistä oli, että ne asuvat aina jäätiköllä ja liukuvat mereen pyydystämään kaloja. Argentiinan pingviinit loikoilivat hiekkarinteessä ja pesivät koloissa kuin gerbiilit konsanaan. Niitä pääsi ihastelemaan erittäin läheltä ja ne oli aika suloisia. Iltapäivästä lähdimme vielä laivalla valasretkelle. Valaita on paljon, niitä uiskentelee aina pari yksilöä muutaman sadan metrin välein. Pääsimme aivan valaiden viereen, yksi kaveri ui meidän veneen alta muutaman metrin päästä ja toinen huiskutteli pyrstöllään terveiset merenalaisesta maailmasta. Hieno fiilis tuli, hyvä päätös reissullemme. Illalla ajelimme reipasta tahtia takaisin Puerto Mardyniin. Aikaa oli tunti bussin lähtöön, täytyi hieman organisoida asioita. Minä ja Lisa jäimme palauttamaan autoja, osa lähti ruokakauppaan, osa lähti hostellille hakemaan rinkkoja, joku lähti pesulaan hakemaan pyykkejä, toinen meni sairaalaan hoitamaan jotain asioita, jotka liittyivät Lisan edellisiltaiseen allergiareaktioon. Päästiin kaikki ajoissa bussiasemalle, söimme vielä pari empanadaa ja hyppäsimme bussiin kohti Buenos Airesia. 1450km paluumatka kesti 18h.
Takana on aivan huippu reissu, nyt täytyy kuitenkin ottaa niskaote koulusta, tehdä vähän rästihommia ja vähän ennakoida tulevia. Terkkuja koto-Suomeen tutuille!
Lähes kaikki kuvat löytyvät osoitteesta: http://picasaweb.google.com/juha.jokiluoma/PatagoniaI#
